194 research outputs found
Tarinataikurituokiot : menetelmä ylivilkkaiden ja haastavasti käyttäytyvien lasten kokemusten kuulemiseen osana kuntoutuskäytäntöä
No full textPilottitutkimuksessamme kehittelimme Perhekoulu-kontekstiin Tarinataikurituokiot-menetelmän, jossa lasta kuullaan arjen vuorovaikutustilanteista ja niissä ilmenevistä erilaisista ristiriidoista. Tutkimus- ja kehittelytyötämme ohjasi kolme periaatteellista näkökulmaa (ks. Sinclair 2004; Turja 2007, 2010). Ensinnäkin meillä on – Lapsen oikeuksien sopimuksen linjaamana – yhteiskunnallinen velvollisuus kuulla lasta ja kysyä hänen mielipiteitään. Toinen näkökulma kytkeytyy ammatillisiin käytäntöihin ja pedagogisiin ratkaisuihin. Näemme, että lasten merkitysmaailman ja näkökulman tavoittaminen on lapsilähtöisen toiminnan perusta ja voi synnyttää kasvattajissa tarvetta reflektoida omaa toimintaansa ja sen taustalla olevia käsityksiä. Lapsiasiakkaita kuulemalla voidaan kehittää palveluja ja toimintakäytäntöjä sekä edesauttaa työntekijöiden ammatillista kehittymistä. Kolmas näkökulmamme korostaa, että lapselle itselleen kokemukset kuulluksi tulemisesta ja osallisena olemisesta ovat tärkeitä ja vahvistavat hänen itsearvostustaan. Lisäksi toiminta voi parhaimmillaan muodostua prosessiksi, joka tukee lapsen ajattelua ja itseymmärrystä.nonPeerReviewe
Uncertainties about accepting care robots
No full textIn the midst of the anticipation of care robots renewing elderly care, care workers are expected to orient themselves in this future, however uncertain. To examine how uncertainty over the appropriateness of care-robot use associates with robot acceptance, different scenarios of robot assistance were presented to a sample of care professionals in two waves 2016–2020. The views of usefulness of robot assistance yielded underlying structures of plausible and implausible care-robot use. The perceived appropriateness of utilizing robots in care was stronger in the plausible robot scenarios. The uncertainty about robots having an appropriate role in care work correlated negatively with the perceived usefulness of robot assistance, but was even highlighted among the scenarios of implausible tasks. Findings further show how uncertainties about care-robot use have been reduced across four years between data collections. In robotizing care work processes, it may be more beneficial to attempt to convince the care workers who are undecided about robot acceptance than to push care-robot orientation to those who strongly oppose care-robot use
Rather sooner than later: Participatory change management associated with greater job satisfaction in healthcare
No full textNon peer reviewe
Käsikirja : Digitalisaatiota ja sitä koskevien toimintatapojen, osaamisen ja kulttuurin edistäminen
No full textSelvitystyön tavoitteena oli tuottaa käsikirja osaamisen kehittämisen parhaista ratkaisuista, joilla edistää yksilöllistä ja yhteisöllistä digikyvykkyyttä ja kehittämisen kulttuuria sekä ehdotus osaamisen kehittämisen organisoinnista ja jatkotoimenpiteistä sosiaali- ja terveydenhuollossa. Sotedigi-selvitystyö koostui kolmenlaisesta aineistonkeruusta: aikaisemmat käytänteet, tilastollinen kysely sekä haastattelut ja työpajat. Kyselyn tuottaessa tilastollista tilannekuvaa laadulliset havainnot syvensivät tietoa digiosaamisesta konkretisoiden keinoja digikyvykkyyksien lisäämiseksi.
Sote-henkilöstön digivalmiudet vaihtelevat paitsi yksilöiden ja työyhteisöjen kesken, myös eri alueilla johtuen niiden historiasta ja rakenteesta. Suuri osa koki oman digiosaamisensa olevan hyvällä tasolla, mutta erityisesti tekoälyosaaminen koettiin huomattavasti heikommaksi kuin mitä aiheen koettu tärkeys edellyttäisi. Osaamisvajetta koettiin myös perusdigitaidoissa.
Käsikirjassa esitellään käytäntöä tukevia suosituksia kohderyhmittäin: verkostoitumista osaamisen kehittämiseksi oppilaitosten kanssa, digiosaamisen johtamista muutos- ja työkykyjohtamisena sekä tarpeena osallistaa henkilöstöä. Digitalisoinnin organisoinnissa korostuu tarve myös luopua vanhoista prosesseista. Työyhteisöissä tarvitaan digimentoreita, joilla on sekä teknologista että substanssiosaamista. Henkilöstöltä odotetaan rohkeita aloitteita ja oman osaamisen ylläpitämistä. Suositeltavaa on rakentaa palkitsemisjärjestelmiä parhaista digialoitteista
Subjective Rationalities of Nonadherence to Treatment and Vaccination in Healthcare Decision-Making
No full textTuuli Turja,1 Milla Rosenlund,2 Hanna Kuusisto2– 4 1Faculty of Social Sciences, Tampere University, Tampere, Finland; 2Faculty of Social Sciences and Business Studies, Department of Health and Social Management, University of Eastern Finland, Kuopio, Finland; 3Department of Neurology, Tampere University Hospital, Tampere, Finland; 4Faculty of Medicine, Tampere University, Tampere, FinlandCorrespondence: Tuuli Turja, Email [email protected]: In this short report contributing to the literature on treatment and vaccination adherence, nonadherence was examined from the perspective of decision-making (DM) practice in healthcare. The objective of this study was to survey the rationalities given for treatment nonadherence and their association with DM practice.Methods: The Ottawa decision Support Framework was used as a theoretical background for the study. Multiple choice and open-text responses indicating nonadherence were drawn from vignette survey data. The results have been analyzed and reported as descriptive statistics and findings of data-driven content analysis. The number of observatory units was 1032 in the within-subject study design.Results: DM practice was predominantly associated with nonadherence to vaccination, whereas nonadherence to treatment was consistently associated with attitudinal reasons independent of DM practice. Nonadherence to vaccination was most often rationalized by prior negative experiences in simple DM scenarios. After other DM practices, nonadherence was rationalized by uncertainty and criticism about the benefits of the recommended vaccine. Mistrust toward healthcare providers stood out, first in treatment nonadherence generally and, second, in vaccination nonadherence after simple DM where the final decision was left to the patient.Conclusion: In medical DM, adherence to treatment and vaccination may be achieved through a recognition of patients’ previous healthcare encounters and potential trust-related concerns, which could pose a risk for nonadherence. To be able to observe these risks, patient engagement and mutual trust should be priorities in decision support in healthcare.Plain Language Summary: Research on treatment and vaccination adherence aim at increasing knowledge about improving adherence and treatment outcomes. This study examined explanations given for not adhering to treatment and an association between the explanations and medical decision-making practices. Decision-making practices are known to impact patient–physician interaction and the patients’ motivation to have an active role at the appointment. In a shared decision-making (SDM) practice, patients’ participation is encouraged. SDM is built on both medical expertise of the practitioner and individual views, values and preferences of the patient. As opposed to SDM, authoritarian decision-making refers to a practice in which decisions are made solely by the physician. In guided decision-making, the physician shares information with the patient but makes the final decision. In simple decision-making, the final decision is left to the patient after consultation. This empirical study used illustrated vignette survey data from Finland. Out of the 1935 respondents, 64% were female with an average age of 68. In the study design, nonadherence was presumed to depend on a decision-making practice presented. Primary findings showed that nonadherence to treatment is most correlated with attitudinal predetermination of the patient and mistrust toward healthcare providers. Nonadherence to vaccination had a stronger association with decision-making practices. After simple decision-making, declining vaccination was most often explained by prior negative experiences and mistrust toward healthcare providers. After other decision-making practices, explanations for declining included uncertainty and criticism about the benefits of the recommended vaccine. This study underscores the pivotal role of trust in the patient-physician interaction.Keywords: decision-making, interaction, treatment adherence, trust, vaccinatio
Who sets the pace in robotisation? 'Working at a robotic pace' according to the justifying, criticising and problem-solving discourse frames
No full textIn a society driven by clock time and technology, it is no suprise that a robotic working pace is often viewed as inevitable, even ideal. However, ultimately discussions regarding robotic pace are shaped by different perspectives and contexts. In this paper, content-frame analysis was used to examine how ‘working at a robotic pace’ is addressed in academic discourse across scientific disciplines. The statements (N=22) were coded and examined for their positive, negative, or neutral appraisal, as well as the value base derived from either a human(e) or efficiency perspective. In academic communication, the concept has been framed by justifying, criticizing, and problem-solving discourses. The criticising frame was not found exclusively in the social sciences but across disciplines. It was the most common discourse frame, wi th its subjective perspective focusing on people and well-being. The problem-solving frame included a neutral, constructive and more objective approach associated with socio-technical ideals emphasized in engineering disciplines.Peer reviewe
Trauma Symptoms and Psychosocial Support after Accidents 2014 - 2015
No full textTapaturman jälkeinen traumaoireilu ja psykososiaalisen tuen riittävyys 2014 - 2015 -aineistossa käsitellään tapaturmissa tai onnettomuuksissa aiheutuneita traumoja ja toipumisessa saatua psykososiaalista tukea. Kysely käsittelee tapaturmatilannetta, aiheutuneita vammoja, trauman oireita ja sosiaalista tukea. Kyselyssä traumaperäisen stressihäiriön tunnistamiseen käytetään IES-R-mittaria (The Impact of Event Scale - Revised). Kyselyn alussa vastaajalta kysytään loukkaantumiseen johtaneesta tilanteesta ja tapahtuman aikaisista tuntemuksista. Vastaajalta kysytään muun muassa saadusta hoidosta, tapaturmapaikasta, tapahtuman aikaisista kipukokemuksista ja tunteista. Vastaaja pystyi kertomaan tarkemmin tapaturmasta avokysymyksen avulla. Häneltä tiedustellaan myös, oliko hän ollut hengenvaarassa tapaturmatilanteessa ja montako kertaa sama kipukokemus on toistunut tapaturman jälkeen. Seuraavaksi kyselyssä on IES-R-mittarin kysymykset, joiden avulla pyritään kartoittamaan tapahtuman aiheuttamia mahdollisia posttraumaattisia stressireaktioita, kuten tapahtumien uudelleen läpikäyntiä, välttämiskäyttäytymistä, emotionaalista turtuneisuutta ja ylivirittäytyneisyyttä. Kysymyksissä tiedustellaan erilaisten oireiden yleisyyttä kuluneen viikon aikana ja niihin vastataan viisiluokkaisella asteikolla: 1 ei lainkaan - 5 erittäin paljon. Lopuksi kyselyssä kartoitetaan ammattilaisilta ja läheisiltä saatua sosiaalista tukea tapaturman jälkeisinä aikoina. Vastaajalta kysytään esimerkiksi saadun tuen ja tiedon riittävyyttä, vertaistukitapahtumiin osallistumisesta, sosiaalista aktiivisuutta ja miten helposti onnettomuuteen liittyvistä asioista on voinut keskustella läheisten ihmisten kanssa. Taustamuuttujina aineistossa ovat sukupuoli, ikä, pääasiallinen toimenkuva, asumismuoto ja yleinen onnellisuus.The survey studied trauma symptoms and psychosocial support received after accidents in Finland. Main themes pertained to the accident situation, injuries suffered, treatment and support received, and persisting trauma symptoms. The Impact of Event Scale -Revised (IES-R) was used to score post-traumatic stress disorder. The initial questions investigated severe pain experienced by the respondent due to a traffic accident or other accident, hospital care received, the respondent's age at the time of the trauma, and how many of individuals involved had needed hospital care. Further questions charted how much pain, helplessness, fear or shame the respondents had experienced at the time of the accident, whether they had feared losing their mobility or other functionality, how many times they had re-experienced the same pain, the extent to which their life had been threatened, and the extent to which medication or other treatment had removed the pain. The IES-R was used to present questions on the occurrence of intrusive thoughts about the accident, avoidance of stimuli associated with it, feelings of watchfulness and anger, physical symptoms caused by reminders of the accident, and signs of heightened irritability, sleep disorders, emotional numbing or lack of concentration. Psychosocial support received was studied with questions relating to discussions with others, peer support, crisis support or therapy received, sufficiency of information from medical staff, and psychological support from people close to the respondent. The respondents were also asked whether they felt that only individuals with same experiences can understand their pain and how easy it was for them to talk about the issue to people close to them. Frequency of meeting friends, relatives or colleagues outside office hours was investigated. Background variables included the respondent's gender, age, economic activity, household composition and general happiness
Arkipäiväisten tapaturmien jälkeinen traumaoireilu ja psykososiaalisen tuen tarve
No full textTausta: Tapaturman uhreja hoidetaan fyysisesti, mutta psyykkinen kuormitus jää helposti huomioimatta etenkin pienissä tapaturmissa. Tapaturman mittavuudesta riippumatta uhri voi kokea kovaa kipua kuten myös pelkoa ja avuttomuutta. Tutkimusten mukaan sosiaalinen tuki on yhteydessä toipumiseen kuormittavasta kokemuksesta. Tapaturman jälkeen parasta sosiaalista tukea ovat tunkeilematon läsnäolo ja uhrin kuunteleminen. Tutkimuksessa kysyttiin 1) havaitaanko tapaturmaista kipua kokeneilla traumaoireilua, 2) kokevatko ihmiset saavansa riittävästi psykososiaalista tukea tapaturman jälkeen sekä 3) ovatko koettu tuki tai psykososiaaliset muuttujat yhteydessä traumaoireilun määrään.
Aineisto: Suomenkieliseen verkkokyselyyn osallistui 149 vastaajaa, joista 21 prosenttia oli naisia ja 79 prosenttia miehiä. Iältään he olivat 16-64-vuotiaita. Vapaa-ajan tapaturman kokeneita oli 56 prosenttia, työtapaturman kokeneita 24 prosenttia ja liikennetapaturman kokeneita 19 prosenttia aineistosta.
Muuttujat: Traumaoireet jäsennettiin traumaperäisen stressihäiriön (PTSD) mukaan ja mitattiin IES-R-kysymyspatteristolla, joka sisältää kysymykset kolmesta oireluokasta: välttämiskäyttäytyminen, ylivirittyneisyys sekä tapahtuman uudelleen eläminen ja mieleentunkevuus. Tapahtuma-aikaisia tuntemuksia ja käsityksiä kartoitettiin kysymyksillä koetusta kivusta, pelosta, avuttomuudesta, häpeästä, oman kehon pettämisestä sekä invalidisoitumisen pelosta ja hengenvaarasta. Henkinen tuki jäsennettiin formaalin ja informaalin sosiaalisen tuen mukaan. Tuki käsitettiin psykososiaalisena eli terapeuttisena ja kuntoutukseen myönteisesti vaikuttavana vuorovaikutuksena.
Tutkimusmenetelmät: Aineiston kvantitatiivinen analyysi tarkasteli deskriptiivisesti muuttujien välisiä yhteyksiä. Tarkemmin yhteyksiä tarkasteltiin logistisella regressioanalyysillä.
Merkittävimmät tulokset: Vastaajista kymmenen prosenttia kärsi huomattavasta määrästä traumaoireita. Koko aineistossa eniten havaittiin välttämiskäyttäytymistä. Traumaoireilun kanssa korreloivat erityisesti tapahtuman aikana koettu pelko ja tapahtuman jälkeen koettu läheisille puhumisen vaikeus. Työn ja opiskelun ulkopuolella oleminen oli yhteydessä traumaoireiden määrään. Huomattavan oireilun raja-arvo ei ylittynyt yhdessäkään urheilu- tai liikuntatapaturman tapauksessa. Tapaturman jälkeinen sosiaalinen tuki arvioitiin yleisesti puutteelliseksi. Läheisten tuki arvioitiin keskimäärin riittävämmäksi kuin hoitohenkilökunnalta saatu tuki. Neljä prosenttia kertoi saaneensa virallista kriisiapua tai terapiaa tapaturmaan liittyen. 81 prosenttia oli keskustellut kokemuksestaan siinä yhteisössä, johon tapaturma liittyi.
Johtopäätökset: Tulokset tukevat aikaisempaa tutkimusta siitä, että tapaturmaisesta kipukokemuksesta puhuminen voidaan kokea vaikeaksi. Tapahtuman jälkeen on usein tarve tulla kuulluksi, mutta samalla koetaan, etteivät muut voi ymmärtää kokemusta. Useimmat kokevatkin aiempien tutkimusten mukaan vertaistuen itselleen parhaaksi sosiaalisen tuen muodoksi. Aineiston perusteella formaalia vertaistukea ei juuri järjestetä tapaturman kokeneille. Näin ollen ensihoidossa olisi tärkeintä varmistua, että tapaturman kokeneella on kotiuduttuaan omaa sosiaalista tukiverkkoa
- …
