Taideyliopisto: Taju
Not a member yet
5000 research outputs found
Sort by
Kasvoni olivat täynnä pisaroita : altaat ja kuilut kirjoittamisen tiloina
No full textOpinnäytteeni koostuu kahdesta osasta. Taiteellisessa osassa on 55 sivua keskeneräisestä romaanikäsikirjoituksestani, jonka työnimi on Havis Amanda (s. 63 alkaen). Teoreettisessa osassa kuvaan romaanin kirjoitusprosessia. Kerron tutkimuksesta ja tutkimusretkistä, joiden parissa olen viettänyt edelliset vuodet. Erityisesti kahden edellisen vuoden aikana tekemäni havainnot tiivistyvät ajatteluun, joka koskee altaita ja kuiluja kirjoittamisen tiloina. Avaan teoreettisen osan kahdessa käsittelyluvussa näitä kirjoittamisen tiloja lukemani teorian ja kaunokirjallisuuden avulla.
Kaikki alkoi Havis Amanda -patsaasta, josta kiinnostuin vuosia sitten. Sen tutkiminen on johdattanut minut esimerkiksi hydrofeminismin, tilantutkimuksen ja queer-tutkimuksen luo. Tässä opinnäytteessä keskeisiä teoreettisia lähteitä ovat muun muassa Astrida Neimanisin Bodies of Water (2009), Harri Kalhan Tapaus Havis Amanda (2008), Jack Halberstamin In a Queer Time and Place (2005), Gaston Bachelardin Tilan poetiikka (2003) ja Doreen Masseyn Samanaikainen tila (2008). Lisäksi kuljetan opinnäytteessä Virginia Woolfin Orlando-romaania (1928), jonka yläluokkainen päähenkilö matkaa vuosisatojen halki ja kyseenalaistaa käsityksen sukupuolen muuttumattomuudesta.
Luvussa 1 on lyhyt johdanto. Luvussa 2 käsittelen altaita, Havis Amandan tutkimista, ruumiillisuuden ja veden yhteyksiä ja hirviöitä. Kerron siitä, miksi kiinnostuin Havis Amandasta, millä tavalla olen käsitellyt patsaan avulla romaanissani esimerkiksi hoivan ja väkivallan välistä rajaa ja miten olen tehnyt patsaan ympärillä tapahtuneista asioista romaanini materiaalia. Kerron myös siitä, kun pääsin katsomaan konservoitavana olevaa patsasta salaiseen paikkaan. Käsittelen veden ja kosteuden merkityksiä kirjallisuudessa ja omassa elämässäni ja tekstissäni. Kuvaan sitä, miten löysin Skylla-myytin ja miten se vaikutti kirjoittamiseeni niin, että päähenkilööni Saanaan alkoi tulla lisää hirviömäisiä piirteitä. Nostan esiin Orlando-romaanin veteen liittyviä kohtauksia ja sidon ne osaksi omaa kirjoitusprosessiani ja veden vallankumouksellista voimaa.
Luvussa 3 käsittelen vappua 2024, jolloin pääsin mukaan Mantan lakitukseen, kuiluja ja torneja eli korkeuksia ja syvyyksiä ja sitä, miten kuiluissa tapahtuu kirjoittamista. Käytän tilantutkimusta ja queer-tutkimusta ja hahmottelen, mitä queer aika ja tila voisivat tarkoittaa kirjoittamisessani. Kerron päivästä, jolloin olin seuraamassa konservoidun Havis Amandan paluuta Kauppatorille, ja käsittelen tämän kokemuksen avulla tarkkailun ja paljastumisen välistä jännitettä. Tarkastelen naiseuden asettamia esteitä esimerkiksi tutkimusretkien tekemiselle, ja pohdin, voiko kirjoittaja olla kantamatta oman sukupuolensa taakkoja. Kerron lisää Orlandosta, tässä luvussa ajallisten ja sukupuoleen liittyvien rajanylitysten näkökulmasta. Kuvaan flaneeraamisen, harhailun ja seikkailun tärkeyttä kirjoittajalle. Luvussa 4 teen tiiviin yhteenvedon tutkimusmatkastani.
Käsitteellistän ajatteluani esimerkiksi seuraavien keksimieni termien kautta: hirviöityminen, hissikuiluilmiö, korkeanpaikanhalu ja hellä tunkeutuminen tai seikkailu. Avaan käsitteiden syntyprosessia ja merkitystä opinnäytteessä tarkemmin. Näille käsitteille yhteistä on se, että ne kaikki liittyvät jollain tavalla tilassa ja paikoissa liikkumiseen ja vetovoimaan, jota ei voi vastustaa. Olen kokenut sekä romaanin että opinnäytteen teoreettisen osan kirjoittamisen aikana eteenpäin vievää vetoa. Sen ansiosta nämä käsitteet ovat syntyneet vaivattomasti, erilaisten seikkailullisten kokemusten tuoman ajattelun kautta
Keskiajan uskomukset nykytaiteen lähtökohtana
No full textOpinnäytetyöni koostuu kirjallisesta- ja taiteellisesta osiosta.
Opinnäytteeni taiteellinen osio oli viidestä veistoksesta koostuva teoskokonaisuus, joka oli esillä Kuvan Kevät 2025 -maisterinäyttelyssä 17.5.–15.6.2025 Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa. Teoskokonaisuus sijaitsi Kuvataideakatemian Kuva/tilassa. Veistoksista kaksi – Glossopetrae ja Besoaarikivi – riippuivat katosta ja kolme – Maistaja, Buffet ja Namit – oli installoituna lattialle. Teokset sijaitsivat epäsymmetrisessä ringissä keskellä galleriatilan takaosaa. Veistoksissa oli käytetty monia eri materiaaleja: metallivaluja, puuta, hiuksia, akryylimaalia, lasia, nahkaa ja kettinkiä, villaa ja satiininauhoja. Teokset pohjautuivat sydänkeskiajan ja uuden ajan välille sijoittuviin uskomuksiin, joiden mukaan besoaarikivi- ja fossiiliset hainhammas riipukset havaitsivat myrkkyjä kastettaessa ne ruokaan ja juomaan. Aihepiiriin liittyvät myös ruoan maistajat.
Kirjallisessa osiossa sukellan teosten taustalla vaikuttaviin uskomuksiin. Tavoitteenani on syventää ajatteluani ja ymmärtää teeman ja teoksen yhteyttä. Johdantona toimii artist statement, joka taustoittaa praktiikkaani. Ensimmäisessä luvussa avaan ajatuksiani, miksi juuri keskiaika kiehtoo itseäni ja tällä hetkellä yleisesti populaarikulttuurissa. Nostan esiin myös kolme inspiroivaa taiteilijaa, joiden teoksissa minua puhuttelee teosten aihe, materiaalisuus, historiallinen ulottuvuus tai visuaalisuus. Toisessa luvussa käsittelen historian uskomuksia, joihin teokseni perustuvat. Kolmannessa luvussa esittelen lopputyöni teoskokonaisuuden viisi veistosta ja avaan teosteni työskentelyprosessia, materiaalisuutta sekä teeman ja teosten yhteen punoutumista.
Lopputulemana ymmärrän, kuinka historia on teosteni materiaalia. Historian uskomusten kanavoiminen teoksiin mahdollistaa tarinoiden muovaamisen ikään kuin visuaalisiksi kertomuksiksi. Materiaalisuus ja sen runsaus osoittautuvat työskentelyni keskeiseksi piirteeksi. Koen lumoavana taiteessa historian ja nykyisyyden välisen linkin, niin materiaalisuudessa, teemassa että visuaalisuudessa
TikTok taidemuseoiden viestintävälineenä : museoalan työntekijöiden näkemyksiä ja ennakko-oletuksia
No full textTaiteen kandidaatin opinnäytetyössäni tarkastelin, minkälaisia näkemyksiä ja ennakko- oletuksia TikTokista ja sen käytöstä taidemuseoiden viestintävälineenä alan sisällä tutkielman kirjoitushetkellä esiintyy. Tilastollisesti pätevän tiedon luomisen sijaan tutkielman tavoitteena oli erilaisten ajatusten yhteen kokoaminen ja museoalan sisäisten yksittäistenkin näkemysten kartoittaminen. Pohjasin tutkielman museoiden sosiaalisen median käyttöä käsittelevään edeltävään tutkimukseen. Teoriaosuudessa käsittelin sen lisäksi museoiden digitaalista viestintää sekä TikTokin erityispiirteitä sosiaalisen median alustana. Keräsin tutkielman aineiston anonyymilla verkkokyselylomakkeella taidemuseoiden työntekijöiltä. Aineisto koostui 26 henkilön vastauksista. Käsittelin aineistoa laadullisen sisällönanalyysin keinoin ja kokosin käsittelykappaleet analyysin myötä nousseiden keskeisten teemojen pohjalta. TikTokia kohtaan esiintyy taidemuseoalalla kiinnostusta, mutta siihen liittyy myös epävarmuutta ja ennakko-oletuksia. Alustaa pidetään nuorten kanavana, mutta sen todellinen käyttäjäkunta ja mahdollisuudet nähdään vielä osittain kapeasti. TikTokin viihteellisyys ja trendivetoisuus herättävät epäilyksiä sen soveltuvuudesta taidemuseokontekstiin, mutta samalla ammattilaisten keskuudessa esiintyy kiinnostusta erityisesti mahdollisuuteen jakaa alustalla kulissien takaista sisältöä ja avata museotyötä yleisölle. Suurimpina haasteina vastaajat näkivät resurssien puutteen, tietoturvaongelmat ja museoiden perinteiseen viestintään liittyvät erot verrattuna TikTokin toimintalogiikkaan. Lopuksi palasin tutkimuskysymykseeni ja tarkastelin tutkielman tuloksia. Laajensin eettiset kysymykset myös muihin sosiaalisen median alustoihin ja pohdin sosiaalisen median tulevaisuutta sekä sitä, miten alustat voivat vaikuttaa museotyön avoimuuteen ja yleisön osallistumiseen
Suunnistusta tanssitaiteen kentällä: Tanssijan kirjoituksia kestävyydestä ja identiteetistä
No full textKirjallisessa opinnäytetyössäni syvennyn kirjoittamaan tanssijan identiteetistä ja sen suhteesta kestävyyden kysymyksiin. Lähestyn aihetta kysymällä: Miten tanssijan identiteetti muodostuu, miten kestävyys ilmenee tanssijan työssä sekä millainen tanssijan identiteetti luo kestävyyttä? Kirjoitukseni on itsereflektiivistä ja pohjautuu kahden vuoden tanssijantaiteen maisteriopintoihin sekä kentällä toimimiseen freelance-tanssijana. Käyn kirjoituksessa läpi suhdetta identiteettiini tanssijana sekä ajatuksiani kestävyydestä ja kestämättömyydestä tuoden mukaan keskustelupareja erilaisten lähteiden muodossa.
Työni ensimmäisessä osiossa pohdin aihevalintaani. Avaan motiiviani kirjoittaa kestävyydestä ja identiteetistä sekä käsittelen tanssijuutta suhteessa kirjoittamiseen. Toisessa osassa avaan käsitteitä identiteetti ja kestävyys. Tanssijan identiteettiä käsittelen Salme Mahlakaarron väitöskirjatutkimuksen avulla tuoden näkökulman työidentiteetistä ja identiteetin moninaisuudesta. Avaan historiaani suhteessa tanssijan identiteettiin ja tarkastelen tämän muotoutumista. Keskityn yksilön kestävyyteen ja tuon esille tähän vaikuttavia näkökulmia luoden kolme kategoriaa: Ryhmät ja yhteisöt, Keho ja kyvykkyys sekä Tekijyys ja autonomia. Näiden kategorioiden kautta kirjoitan yksilön kestävyydestä taidealalla ja sen jatkumosta. Esittelen myös yhden kuukauden jakson omasta elämästäni, Toukokuu 2024, joka tarjoaa henkilökohtaisen esimerkin kautta mahdollisuuden pohtia kestävyyttä ja identiteettiä tanssijantyöllisesti ja käytännönläheisesti.
Työni kolmannessa osassa perehdyn kehollisiin lähtöihin, jotka puhuttelevat minua identiteetin ja kestävyyden tulokulmista. Käsittelen Meg Stuartin liikepraktiikkaa ja filosofiaa yhdistettynä Renan Martinsin kanssa tehtyihin harjoituksiin osana The Last Rite of Spring teosprosessia, jossa toimin koreografin assistenttina. Yhdistän kehollisiin tulokulmiin Salme Mahlakaarron käyttämän termin narratiivinen identiteetti ja pohdin erilaisten narratiivien mahdollisuuksia osana itseyttä ja jaksamista. Käsittelen myös sooloteosta, jonka loin osana maisteriopintoja kestävyyden ja identiteetin näkökulmista.
Työn neljännessä osiossa tuon esiin johtopäätöksiäni kolmen osa-alueen kautta, jotka ovat: Tietoisuus, Huolenpito ja Yhteisöt. Nämä kategoriat ovat nousseet esille kirjoitusprosessini aikana ja toimivat työkalupakkina aiheen pohdintaan ja antavat tarttumapintaa tulevaisuuteen. Käsittelen myös, millaisia ajatuksia ja tuntemuksia kirjoitusprosessi on minussa herättänyt. Päätän kirjallisen opinnäytetyöni Tanssin manifestiin, jonka koen identiteettiä ja kestävyyttä voimaannuttavaksi
Säveltäjäksi pelialalle : Japanilaisten pelimusiikin säveltäjien oppiminen työelämän käytäntöyhteisöissä
No full textTämän laadullisen tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, miten japanilaiset pelimusiikin säveltäjät ovat oppineet työssä tarvittavat taitonsa ja miten he edelleen oppivat niitä osana työyhteisöä. Tutkimuskysymykset olivat:
1. Miten japanilaiset pelimusiikin säveltäjät ovat hankkineet musiikillisen ja/tai teknologisen osaamisensa formaaleissa ja informaaleissa oppimisympäristöissä?
2. Miten säveltäjät oppivat työhönsä tarvittavia taitoja osana peliyritysten käytäntöyhteisöjä?
Japanilainen pelikulttuuri on ollut käänteentekevä osa kansainvälisen videopelialan kasvua. Tutkimuksen kontekstina toimi japanilainen videopeliala sekä informaali ja formaali oppiminen. Informaalilla oppimisella tarkoitetaan oppilaitosten ulkopuolella tapahtuvaa itseoppimista. Oppimista työyhteisöissä tarkasteltiin Wengerin (1998) käytäntöyhteisöteorian sekä Laven ja Wengerin (1991) oikeutetun perifeerisen osallistumisen käsitteen valossa. Näiden käsitteiden avulla tarkasteltiin sitä, miten peliyrityksessä säveltäjä oppii kokeneemmilta kollegoiltaan ja miten oppiminen edelleen jatkuu osana työyhteisöä.
Tutkimusmenetelmänä käytettiin puolistrukturoitua haastattelua ja aineiston analyysimenetelmänä kontekstiin, käsitteelliseen viitekehykseen ja tutkimustehtävään perustuvaa teemoittelua. Tutkimuksen tuloksista selvisi, että säveltäjät ovat oppineet työhönsä tarvittavia taitoja sekä informaalein (mm. instrumenttitaidot ja musiikkiteknologia) että formaalein (mm. sovittaminen ja hahmotustaidot) menetelmin. Pelimusiikin yrityksissä opitaan yhdessä projekteja toteuttamalla. Ammatissa toimimalla säveltäjät ovat oppineet säveltämään peleihin.
Tämä tutkielma tarjoaa musiikkikasvatukselle näkökulmia siihen, miten säveltäjä voi muodostaa ammattitaitonsa eri konteksteissa. Yhteiskunnallisessa merkittävyydessään tutkielma tarjoaa näkökulmia työyhteisöjen oppimiseen yleisemminkin, sekä antaa arvokasta tietoa vain vähän tutkitusta pelimusiikin säveltäjän ammatista
Speculative Memory and the Architecture of Absence
No full textThis thesis develops memory as a speculative, embodied, and performative method for reframing the city. Moving away from institutional, traditional conceptions of the archive, it suggests an alternative archive, one which is intimate, affective, fragmentary, and carried through the body. This research synthesizes feminist, postcolonial, and site-specific theories on performance, integrating intimate and collective memory, dislocated narrative, and dislocated place into the cityscape through an audio walk tour in my performance entitled Tell Me a Story Before I Can Remember. This walk reframes Helsinki through overlapping memory layers drawn from Tehran, using the audience's bodies as listening and witnessing archives.The thesis argues that walking, most particularly a walking practice involving getting lost, exists as a method for resistance as much as it is an instrument for archival reactivation. Through frictional overlayering between and among sound, gesture, garment, and word, memory exists as a radical means for accessing and inhabiting urban absence, resisting dominant narrative, and speculating on what might have been. The text engages theory from thinkers like Saidiya Hartman, Diana Taylor, Michel de Certeau, and Ruth Hellier-Tinoco, and responds to the work of artists like Janet Cardiff, Sophie Calle, and Ann Hamilton. Its lyric and non-linear form reflects the texture of memory itself, flowing, incomplete, and recursive, demanding presence over proof, sensation over document.Finally, this research encourages a reevaluation of the archive as a live, performative act, one that dissolves distinctions between absence and presence, fact and fiction, here and there
The Transformative Politics of Music Education
No full textThis book introduces a unique approach to the interconnections between music education and politics. By taking a broader, more diverse, and explicitly ethico-political philosophical and theoretical stance, the book challenges institutional and structural conditions that may be resistant to change and expands the understanding of the professional responsibility of music educators in the 21st century to meet a variety of societal and ecological challenges.
Emerging from a collaboration between international music education scholars and prominent contemporary educational theorist Gert Biesta, this book connects contemporary educational theories with music education to unlock its transformational capacity. In eight chapters, the contributors show how music education can move towards ways of being and doing that are attuned to social justice and to the broader social and ecological responsibility of music professionals. Strengthening the interdisciplinary connections between music education and education, philosophy, sociology, policy, systems thinking, and more, the volume offers a renewed vision of the scope and boundaries of both music teacher education and professional work in music more widely.
Connecting the decades-long work of internationally established music educator scholars and ideas from large-scale research projects with a shared interest in transformative theorisation, this book fills a knowledge gap and reframes the philosophy of music education as a vibrantly multidisciplinary, theory-generating field. Relevant to researchers and students across music teacher education and performance studies, this book speaks to both conservatoires and university contexts across Europe and North America, helping us unlock the transformative capacity of music education.Why music education needs transformative politics: Introduction / Gert Biesta, Tuulikki Laes & Heidi Westerlund
1. Reclaiming the education question for music education: Groundwork for a transformative politics / Gert Biesta
2. Expanding mental models in music education: Transformational praxis beyond the expert gaze / Heidi Westerlund & Albi Odendaal
3. Music educators as imaginative “designers”: Emerging transformative ecopolitics in higher education / Heidi Westerlund, Danielle Treacy, Katja Thomson & Albi Odendaal
4. The paradox of social innovations within music schools: Taking critical responsibility in transformative practice / Hanna Backer Johnsen, Geir Johansen & Tuulikki Laes
5. Policy entrepreneurship: Towards a new music education professionalism in a risk society / Patrick Schmidt & Tuulikki Laes
6. The pædeia cycle of music education: Recuperating creativity as democratic education / Panagiotis A. Kanellopoulos
7. The transformative politics of music education research: Navigating public scholarship through transepistemic synthesis / Tuulikki Laes & Heidi Westerlund
8. A manifesto for transformative politics in music education / Gert Biesta, Tuulikki Laes & Heidi Westerlun
Pondering with Contorta Pines : Towards Post-humanist Approaches in Performance as Research
No full textTässä tekstissä tarkastelen mahdollisuutta lähestyä esitystä tutkimuksena posthumanistisesta näkökulmasta kolmen esimerkin kautta Reykjavikista, Islannista, jossa esiinnyin kontortamäntyjen kanssa Öskjuhlíðin kukkulalla vuonna 2022. Tukeudun Craig Holdregen kasvatukselliseen näkemykseen kasveista kontekstin ja muutoksen opettajina, John Hartiganin etnografiseen sovellukseen Holdregen ajatuksista sekä filosofien Michael Marderin ja Emanuele Coccian pohdintoihin kasvien ja paikan erityisestä suhteesta. Näiden pohjalta palaan teatterihistorioitsija Bruce McConachien ehdotukseen esityksen vaikutuksista ja pohdin mahdollisuutta palauttaa mielikuvituksellisesti toimijuus ei-inhimillisille olioille puhumalla niille sekä kontekstiin ja prosessiin keskittymistä esityksenä tehtävässä tutkimuksessa.
In this text I discuss the possibility of a post-humanist approach to performance as research with the help of three examples from Reykjavik, Iceland, where I performed with some Contorta pines on Öskjuhlid hill in 2022. Drawing on the pedagogical vision of Craig Holdrege concerning plants as teachers of context and transformation, John Hartigan’s ethnographic adaptation of Holdrege’s ideas as well as philosopher Michael Marder’s and Emanuele Coccia’s thoughts on the specific relationship between plants and site, I return to theatre historian Bruce McConachie’s suggestion concerning the effects of performance, and consider the possibility of imaginatively restoring agency to non-humans by talking to them as well as the implications of focusing on context and process in performance as research
Eletty elämä - Kuoleman, ajan ja armon kudelma romaanin kirjoittamisessa
No full textOpinnäytetyössäni jäljitän oman kirjoittamiseni prosesseja, pitkällisiä ja lyhyempiä, sisäisiä ja ulkoisia. Opinnäyte pakottaa minut keskellä intensiivistä romaanin kirjoittamista pysähtymään sen äärelle, mistä olen perimmiltäni kirjoittamassa: mistä kaikki alkoi ja mihin suuntaan se on menossa.
Ajattelen, että koko eletty elämä sekä tämänhetkisyys valjastuu erottamatta romaanin käyttöön; arkinen assosioituu fiktioksi ja fiktion maailmaa siivilöityy arkeen. Mikään elämäntapahtuma ei ole suojassa kaunokirjailijan mieleltä.
Taiteellinen kysymykseni, tai pikemminkin väittämäni, on ettei historiallinen fiktio ole irrallaan käsillä olevasta hetkestä ja koetun elämän tapahtumista. Kaikki ajat ja tunteet virtaavat toistensa läpi ja ovat jatkuvassa vuoropuhelussa keskenään.
Minulle kirjoittamisessa kummallisinta ja inspiroivinta on tunne siitä, että eletty elämä taipuu ”fatalistisella” tavalla taiteeksi. Näin on tarkoitettu, ajattelen usein, näin tämän pitikin mennä. Se on luottoa siihen, että teos ottaa sen ajan minkä se tarvitsee ja kaikki kirjoittamisen vaiheet, hitaus ja epävarmuuskin, lopulta palvelevat lopputulosta.
Kirjoittamisen prosessi voi olla pitkä, kuten Maria Stepanovalla, joka aloitti romaaninsa Muistin muistolle kirjoittamisyrityksen jo kymmenenvuotiaana. Marguarite Yourcenar puolestaan sai Hadrianuksen muistelmat viimeisteltyä kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Aika on tehnyt noista teoksista parempia: ne olisivat olleet eri kirjoja, jos ne olisi kirjoitettu hätäisesti tai ensimmäisen impulssin tullen. Olen tyytyväinen siitä, etten lähtenyt projektiin ennen kuin vasta nyt, ja että olen elänyt kaikki nämä elämäntapahtumat läpi, jotta romaani voi todella tulla todeksi.
Kirjoittajana kaipaan vuosilukuja, maailman todellisia tapahtumia ja tilanteita, mutta ne ovat minulle kuitenkin vain suuntaviivoja tai merkkejä kaunokirjallisen maailman tueksi. Teoksessani kyse on modernista romaanista, joka pyrkii kohti sellaista poetiikkaa, jossa lopulta suurin merkitys on inhimillisellä kokemuksella ja kielellä, ei niinkään historiallisilla faktoilla
Miten skenografia tuli Suomeen? Modernin lavastustaiteen valtavirtaistuminen 1960- ja 1970-luvuilla
No full textVaikka lavastajia on työskennellyt suomalaisissa teattereissa jo 1800-luvun lopulla, heidän voi sanoa vasta 1960- ja 1970-luvuilla muodostaneen modernin ammattikunnan, jota yhdistävät samanlainen asiantuntemus, koulutustausta, työnkuva ja velvoitteet. Lavastustaiteilijoiden määrä kolminkertaistui kahdessakymmenessä vuodessa, heidän toimijuutensa taiteellisina suunnittelijoina vakiintui ja yliopistotasoinen koulutus perustettiin. Kansainväliset vaikutteet ja nuorten ohjaajien halukkuus yhteistyöhön suunnittelijoiden kanssa johtivat uudentyyppiseen luovaan tilankäyttöön ja visuaaliseen kerrontaan.
Tässä artikkelissa käsittelen modernin skenografian murrosta lavastajien näkökulmasta tuoreiden haastattelujen, aikalaiskirjoitusten sekä ammattiliiton arkistojen perusteella. Tarkastelen käytännön työskentelyolosuhteita teattereissa, lavastajien ammattikunnan muuttumista ja modernin skenografisen ajattelun omaksumista kansainvälisten vaikutteiden myötä. Ajanjakso 1950-luvulta 1970-luvun lopulle oli ratkaisevan tärkeä modernin lavastajan taiteellisen ja ammatillisen toimijuuden, aseman ja identiteetin rakentumisessa Suomessa, joskin sen institutionaalista perustaa kritisoitiin vahvasti alusta alkaen. Kuitenkin mielikuva yhtenäisestä, vakaasta taiteellisammatillisesta yhteisöstä vastasi todellisuutta vain lyhyen aikaa, ja käsitys lavastustaiteesta tai skenografiasta vaatii jatkuvaa uudelleenarviointia myös tulevaisuudessa