Taideyliopisto: Taju

Not a member yet

5000 research outputs found

Sort by

Kohti esityskeskeistä pedagogiikkaa

Author: Saastamoinen Riku
Publication venue: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu
Publication date: 01/01/2024
Field of study

TIIVISTELMÄ Taiteellisessa tutkimuksessani tarkastelen esityskeskeisen pedagogiikan käytäntöjen muodostumista yli kymmenen vuotta kestäneen tutkimusprosessin aikana. Esityskeskeinen pedagogiikka on avoimeen esityskäsitykseen perustuva yhteisöllinen lähestymistapa teatterin oppimiseen ja opettamiseen. Esityskeskeinen pedagogiikka ehdottaa teatterin opiskelemisen lähtökohdaksi tilaan ja aikaan sidotun, hetkessä syntyvän toiminnan ja olemisen tarkastelemista ilman teatteritaiteeseen liittyviä laatumääreitä. Pedagogisesti olennaista on tavoitteiden täsmentyminen ryhmäerityisesti taiteellisen toiminnan kautta. Toimintaan osallistuminen ei vaadi aiempaa kokemusta teatterista tai esittävästä taiteesta. Esityskeskeisen pedagogiikan harjoitteisiin voi osallistua monenlaisista taustoista ja lähtökohdista käsin. Tutkimukseni on taidepedagogista oman työn tutkimusta. Se sisältää yhteensä neljästä taiteellis-pedagogisesta projektista peräisin olevaa aineistoa, jota analysoin opetuksen sisällön, taidepedagogisen käytännön kehittymisen, pedagogisten teemojen ja opettajuuteen liittyvien kysymysten näkökulmista. Projektit ovat olleet osa tanssinopettajan ja teatteriopettajan maisterikoulutusta Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Taiteellis-pedagogiset tapahtumat, joita tutkimuksessani käsittelen ovat: Teuraaksi Kasvatettu 2008, Virhe – Opas Aloittelijoille 2010, The School for Unforced Errors – Episode III 2012 sekä tutkimuksen tarkastettavana käytännön osana every something is an echo of nothing 2019. Tutkimukseni tavoitteena on lisätä ymmärrystä esityksestä ja esittämisestä pedagogisena sisältönä. Kysyn tutkimukseni eri vaiheista peräisin olevilta aineistoilta, mitä esitys on, mitä se voisi olla, mitä sen pitäisi olla ja mitä esityskäsityksestä seuraa opettamiselle ja oppimiselle? Paikallistan opettajuudessani tapahtuneita muutoksia, jotka ovat johtaneet esityskeskeisen pedagogiikan syntymiseen tutkimukseni pitkän keston eri vaiheissa. Kriittisen reflektion kohteeksi valikoituvat taidepedagogiset käytännöt, joissa korostuvat opiskelijan henkilökohtaisuus ja yksilöllinen ilmaisu. Teatteripedagogiikan kannalta tärkein tutkimusprosessissani tapahtunut muutos oli siirtymä ilmaisukeskeisestä ajattelutavasta kohti esityskeskeistä pedagogiikkaa. Esityskeskeisen pedagogiikan käytäntöjä ovat esityksenkaltaiset harjoitteet, joissa opitaan tunnistamaan niistä syntyviä havaintoja, mielikuvia ja toimintaimpulsseja. Työskentelyssä korostuu esityksen esteettis-sosiaalinen luonne, etenkin mahdollisuudet aktivoida osallistujia toimintaan, murtaa kahtiajakoa aktiivisiin ja passiivisiin, esiintyjiin ja katsojiin. Yksilön ilmaisun sijaan esityskeskeisessä pedagogiikassa kuulostellaan jaetusta tilasta nousevia havaintoja, jotka voivat johtaa eleisiin, kokeiluihin, improvisatoriseen esittävään toimintaan ja edelleen esteettisiin kokemuksiin. Toiminta ei rajoitu draamalliselle teatterille ominaisiin muotoihin (esim. roolien esittäminen, tunteiden tai sisäisen maailman ilmaiseminen), vaan mitä tahansa sosiaalista tilannetta ja toimintaa voidaan tarkastella esityksenä ja esittämisenä. Esityskeskeinen pedagogiikka laajentaa osallistujien mahdollisuuksia taiteelliseen toimintaan teatterin kehyksiä koetellen. Kehittämäni esityskeskeinen pedagogiikka on teatteripedagoginen suuntaus, jossa korostuu kohtaaminen. Esitykseen liittyviä taitoja harjoitellaan kokeilevasti ryhmässä, ilman tavoitetta valmiista lopputuloksesta. Esityskeskeinen pedagogiikka kutsuu osallistujat muotoilemaan yhteistä näyttämöä, kokeilemaan omia hetkessä syntyviä ideoita sovittaen ne toisten osallistujien toimintaan. Tutkimus ja pedagogiikka kehittyvät tapauskohtaisesti taiteellisessa praktiikassa monipuolisen reflektion kautta. Taidepedagogisena tavoitteena on mahdollistaa kokonaisvaltainen esitystaiteellinen tilanne ja osallistujan esteettinen kokemus. Opettaminen esityskeskeisessä pedagogiikassa edellyttää erityistä huomion kiinnittämistä dialogisen opiskelijasuhteen muodostumiseen sekä osallistujien henkiseen ja pedagogiseen turvallisuuteen. Onnistuessaan esityskeskeisen pedagogiikan käytännöt voivat vahvistaa osallistujien toimijuutta sekä lisätä erilaisten oppijoiden taiteellisen toiminnan mahdollisuuksia ja kokemusta yhteisen taiteellisen praktiikan luomisesta.ABSTRAKT Jag fokuserar i min konstnärliga forskning på uppkomsten av performanceorienterade pedagogiska förfaringssätt under de över tio år som min forskning omspänner. Med performanceorienterad pedagogik avses ett kollaborativt perspektiv på lärande och undervisning på teaterområdet som bygger på en öppen syn på representation. Premissen för performanceorienterad pedagogik är att teaterstudier går ut på att studera rumsligt och tidsmässigt förankrade handlingar och tillstånd utan de kvalitetsattribut som är förknippade med teaterkonsten. Det pedagogiskt relevanta är att målsättningarna preciseras för den specifika gruppen genom den konstnärliga verksamheten. Det krävs ingen tidigare erfarenhet av teater eller andra former av scenkonst för att kunna delta i verksamheten. Man kan delta i övningar inom performanceorienterad pedagogik oavsett bakgrund och förutsättningar. Min avhandling är en konstpedagogisk analys av mitt eget arbete. Den omfattar material från totalt fyra olika konstnärliga/pedagogiska projekt, som jag analyserar i förhållande till undervisningens innehåll, utvecklingen av den konstpedagogiska processen, de pedagogiska temana och pedagogskapets frågeställningar. Projekten har ingått i magisterutbildningen för lärare inom danskonst och teaterkonst vid Konstuniversitetets Teaterhögskola. De konstnärliga/pedagogiska event som jag analyserar i min avhandling är Teuraaksi Kasvatettu 2008, Virhe – Opas Aloittelijoille 2010, The School for Unforced Errors – Episode III 2012, samt every something is an echo of nothing 2019. Det sistnämnda utgör den praktiska delen i avhandlingen. Syftet med min avhandling är att öka förståelsen för framföranden och att framföra som ett pedagogiskt innehåll. Jag fråga materialet, som härstammar från olika tidpunkter under min forskning, vad performance är, vad den kunde vara, vad den borde vara och vad synen på performance innebär för undervisning och lärande. Jag lokaliserar sådana förändringar i mitt pedagogskap som gett upphov till utvecklingen av performanceorienterad pedagogik under avhandlingens långa tidsspann. Jag har valt att fokusera de kritiska reflektionerna på sådana konstpedagogiska processer som framhäver studentens personliga och individuella uttryck. Den viktigaste förändringen i min forskningsprocess med tanke på teaterpedagogik var förskjutningen från ett uttrycksorienterat tänkesätt till performansorienterad pedagogik. Processer inom performansorienterad pedagogik är performansliknande övningar i vilka deltagarna lär sig att identifiera observationer, intryck och handlingsimpulser. I arbetet framhävs föreställningens estetiska och sociala karaktär, särskilt möjligheterna att aktivera deltagarna, bryta upp dikotomin mellan aktiva och passiva, uppträdanden och åskådare. I stället för att fokusera på det individuella uttrycket är man inom performanceorienterad pedagogik lyhörd för observationer som föds i rummet och som kan föda gester, experiment, improviserade handlingar och vidare estetiska intryck. Verksamheten är inte begränsad till de hävdvunna formerna inom dramateater (t.ex. rollspel, uttryck för känslor eller inre tankar), utan vilken som helst social omständighet eller handling kan föreställas och behandlas som en föreställning. Performanceorienterad pedagogik utvidgar deltagarnas möjligheter till konstnärlig verksamhet genom att ställa teaterns ramar på prov. Den performanceorienterade pedagogik som jag har utvecklat är en teaterpedagogisk inriktning som fokuserar på möten. De färdigheter som behövs för föreställningen övas genom experiment i grupp, utan att ha ett färdigt slutresultat som målsättning. Performanceorienterad bjuder in deltagarna att utforma en gemensam scen, testa sina spontana idéer och anpassa dem till varandras agerande. Forskningen och pedagogiken utformas från fall till fall genom mångsidigt reflekterande konstnärlig praktik. Det konstpedagogiska målet är att möjliggöra ett holistiskt performativt sammanhang och en estetisk upplevelse för deltagarna. Undervisning kräver inom performanceorienterad pedagogik att man särskilt tänker på att bygga upp en dialog med studenterna och främja mental och pedagogisk trygghet. Framgångsrik performanceorienterad pedagogik i praktiken kan stärka deltagarnas aktionsförmåga och ge inlärare mer möjligheter att delta i konstnärlig verksamhet och uppleva att de medverkar till konstnärlig praxis.ABSTRACT In my artistic research, I explore the formation of performance-based pedagogy practices during an over ten-year research process. Based on the open concept of performance, performance-based pedagogy is a communal approach to theatre learning and teaching. Performance-based pedagogy proposes that the basis for learning theatre should be the examination of group’s emerging actions in time and space without any qualities associated with the theatre arts. Pedagogically, defining goals specific to the group through artistic activity is essential. Participating in the activity requires no prior experience in theatre or the performing arts. People with a variety of backgrounds and starting points can participate in performance-based pedagogy exercises. My research is the art pedagogical exploration of my own work. It contains materials from a total of four art pedagogy projects that I analysed from the perspectives of educational content, the development of art pedagogy practices, pedagogical themes and issues related to teachership. The projects had been part of the Master’s programmes in dance pedagogy and theatre pedagogy at the Theatre Academy of the University of the Arts Helsinki. The artistic-pedagogical events I deal with in my research are: Teuraaksi Kasvatettu (2008), Virhe – Opas Aloittelijoille (2010), The School for Unforced Errors – Episode III (2012) and every something is an echo of nothing (2019), which was the artistic component examined in the research. The aim of my research is to increase the understanding of performance and performing as pedagogical content. In materials taken from different stages of my research, I ask what performance is, what it can be, what it should be and what the concept of performance means for teaching and learning. I locate changes occurring in my teachership that led to the creation of performance-based pedagogy at different points in the long duration of my research. Art pedagogy practices which emphasise the personality and individual expression of students were selected for critical reflection. From a theatre pedagogy standpoint, the most significant change in my research process was the transition from an expression-based approach to thinking toward performance-based pedagogy. Performance-based pedagogy practices are performance-like exercises, in which students learn to identify the observations, mental images and action impulses arising in them. The aesthetic-social nature of performance is emphasised in working, particularly the opportunities to participate in activities, break down the dichotomy between active and passive, performer and audience. In performance-based pedagogy, attention is given to observations arising from the shared space that can lead to gestures, experimentation, improvisation and aesthetic experiences as opposed to individual expression. Activity is not restricted to forms characteristic of dramatic theatre (e.g. performing roles, expressing emotions or inner thoughts) - on the contrary, any social situation and activity can be examined as a performance. Performance-based pedagogy expands the possibilities of participants to engage in artistic activity, testing the boundaries of theatre. My proprietary performance-based pedagogy is an approach to theatre pedagogy that emphasizes encounters. Performance-related skills are exercised experimentally in a group, without aiming to achieve a set outcome. Performance-based pedagogy invites participants to shape a shared stage and try out emerged ideas, adapting them to what the other participants are doing. Research and pedagogy evolve on a case-specific basis in artistic practice through multifaceted reflection. The art pedagogical aim is to facilitate a holistic performative situation and provide participants’ aesthetic experience. Teaching in performance-based pedagogy requires giving special attention to establishing a dialogical relationship with students and fostering a sense of mental and pedagogical security among the participants. When successful, the practices of performance-based pedagogy can enhance the agency of participants and increase the opportunities for different learners to engage in artistic activity and their experiences in creating a shared artistic practice.Tiivistelmä Abstract Kiitokset OSA 1 Johdanto 1 Alkusanat 2 Tutkimuksen taustaa 3 Tutkimuksen toteutus OSA 2 Tutkimuksen taidepedagogiset osat 4 Teuraaksi kasvatettu 5 Virhe -opas aloittelijoille 6 The School for Unforced Errors– Episode III 7 every something is an echo of nothing OSA 3 Johtopäätökset 8 Kohti esityskeskeistä pedagogiikkaa 9 Opettajana esityskeskeisessä pedagogiikassa 10 Jälkisanoja 11 Lähteet 12 Liitteet Liite 1: Kaksi korvaa, yksi suu - liveäänisuunnitelu esityskeskeisessä pedagogiikassa Liite 2: Esityskeskeisen pedagogiikan sanastofi=ei tietoa saavutettavuudesta|sv=okänd tillgänglighet|en=unknown accessibility

Nautintoa vai epämukavuutta? Kokemuksia näyttelijän sisäisistä tuntemuksista yleisön edessä

Author: Puukka Helena
Publication venue: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu
Publication date: 01/01/2024
Field of study

Kirjallisessa opinnäytetyössäni pohdin sitä, milloin olen nauttinut lavalla olosta ja mitä minussa silloin näyttelijänä on tapahtunut. Käyn läpi eri seikkoja, joiden olen havainnut vievän minua kohti tätä nautintoa ja pohdin, mitä tapahtuu, jos lavalla oleminen tuntuu tahmealta, jopa epämukavalta. Kuvailen sitä, miltä tuntuu, kun lavalla tekeminen toimii. Käyn läpi omia kokemuksiani Teatterikorkeakoulun opinnoista ja avaan niihin liittyviä kokemuksia ja ajatuksia nautinnon ja epämukavuuden aihepiiriin liittyen. Käsittelen opinnäytetyössäni epämukavuusaluetta ja roolihahmon kuumaa paikkaa. Olen usein kuullut puhuttavan siitä, että näytellessä täytyy mennä epämukavuusalueelle. Epämukavuusalueen tutkiminen on näyttelijälle tärkeää, jotta näyttelemisestä tulee elävää ja moniulotteista. Mutta mikä erottaa näyttelijän epämukavuusalueen roolin epämukavuusalueesta? Ja pitääkö epämukavuusalueelle menemisen tuntua epämukavalta vai mukavalta? Vai onko juuri se mukavaa ja nautinnollista, kun on uskaltanut mennä epämukavuusalueelle? Käyn läpi esimerkkien kautta erilaisia kokemuksiani improvisaation mestarikurssilta, jonka esitys oli taiteellinen opinnäytteeni. Erittelen seikkoja, jotka vaikuttivat ja johtivat onnistumisen ja nautinnon sekä epämukavuuden tunnetiloihin. Pohdin, mitkä seikat helpottivat improvisoimista ja mitkä taas aiheuttivat haastetta. Vaikka improvisaatio voi olla pelottavaa, se on samalla nautinnollista. Helpottaakseni omaa tekemistäni, voin antaa itselleni erilaisia näyttelijäntyöllisiä salatehtäviä, jotka raamittavat näyttelemistä ja vapauttavat minut keksimisen paineen tunteesta. Tahdonsuunnat ja kontakti ovat valttia. Improvisoidessa minun on oltava avoin sekä omille että toisen lähettämille impulsseille. Minun täytyy luoda kontakti toiseen ja olla kuunteleva ja hyväksyvä. Minun on osattava tehdä valintoja ja sitouduttava niihin. Minun on uskallettava mennä auttamaan kaveria. Minulle improvisaatio on monella tapaa näyttelijäntyön ytimessä. Luvussa kolme pohdin kokemuksiani monologi-kurssilla. Käsittelen esimerkkien avulla erilaisia itselleni tärkeitä ja merkityksellisiä onnistumisen kokemuksia sekä roolityön haasteita. Avaan rytmin ja tiukkojen energianvaihteluiden merkitystä monologia näytellessä sekä tahdonsuuntien ja roolianalyysin tärkeyttä. Pohdin, mitä yleisö minulle näyttelijänä merkitsee, ja miten yleisökontakti vaikutti monologin esittämiseen ja omiin sisäisiin tunnetiloihin. Käsittelen yleisökontaktin tärkeyttä erilaisten kokemusten yhteydessä. Luvussa neljä pohdin, mikä on flow-tila ja miten se minussa ilmenee. Avaan klovneria-kurssilla kokemaani flow ́n kokemusta ja käyn läpi, mitkä seikat vaikuttivat siihen, että flow oli mahdollinen. Luvussa viisi kirjoitan epämukavuudesta näyttelijäntyössä. Miten olla vapaa ja elävä näyttelijä ilman itsekritiikkiä tai epävarmuutta? Mitä jännittäminen minussa aiheuttaa? Käyn läpi myös keskeneräisyyttä sekä häpeää ja epäonnistumisen pelkoa ja pohdin niiden vaikutusta näyttelijäntyöhöni. Jotta kohtaus säilyisi kiinnostavana, jännitteen säilyminen on tärkeää. Usein jännite säilyy, kun hahmo on hot spotissa eli kuumassa paikassa, epämukavuusalueella. Olen huomannut, että kun minulla on näyttelijänä epämukavaa, en ole täysin sitoutunut tilanteeseen, en tiedä mitä näyttelen tai kohtaus on epäselvä. Silloin on kyse näyttelijän epämukavuudesta eikä niinkään roolihahmon epämukavuudesta. Kun taas roolihahmoni on tiukassa paikassa, minulla on näyttelijänä mukavaa, koska silloin tuntuu, että jännite säilyy, kohtaus elää ja minä saan leikkiä. Minä kuitenkin näyttelen omalla kehollani ja mielelläni roolihenkilöä, joten roolihenkilön hankalaan tilanteeseen vieminen tarkoittaa sitä, että minun täytyy näyttelijänä uskaltaa laittaa itseni likoon ja mennä kohti epämukavuusaluettani. Ja se saattaa myös tuntua epämukavalta. Mutta jos uskallan heittäytyä, nautinto astuu peliin

Using self-recording as a tool for songwriting and production in Pop Music

Author: Hakkarainen Mikael
Publication venue: Taideyliopiston Sibelius-Akatemia
Publication date: 28/03/2024
Field of study

Tämä opinnäytetyö on suurprojekti, jonka tutkimuskysymyksenä on ollut millaisia uusia mahdollisuuksia itse äänittäminen tuo prosessina popmusiikin sävellyksessä ja tuotannossa. Itse äänittämisellä on tässä kontekstissa laajempi merkitys kuin vain itsensä tallentaminen. Se sisältää pääsyn sellaiseen tilaan ja aikaan, joka mahdollistaa äänitysprosessin teknisten mahdollisuuksien tutkimisen. Tämä työ on tehty pääosin tuottamalla albumi, jossa itse äänittäminen ja erilaiset kokeelliset tuotantotekniikat ovat olleet käytössä aina musiikin sävellysvaiheesta, tuotanto- ja miksaus- vaiheisiin. Olemme tehneet Calling the Waters -nimisen albumin Kasparin (John McGregor ja kirjoittaja) kanssa, joka pyrkii olemaan ainutlaatuinen äänimaisemaltaan ja korkealaatuinen sävellyksiltään, tuotannoltaan ja yleiseltä äänenlaadultaan ja missä sävellys- ja tuotantoprosessit on tehty meille uudella tavalla.This thesis is a major project with a research question of what kind of new possibilities does self-recording process offer to the songwriting and production in pop music. Self-recording in this context means more than just recording oneself. It includes having access to a space and having the time to explore the technical possibilities of the recording process. The thesis has been done mainly through producing an album where self-recording and different experimental production techniques are used starting from the writing process to arranging and mixing the album. We have been creating an album, Calling The Waters, with Kaspar (John McGregor and writer) that aims to be unique in its soundscape and is of a high standard with its writing, production and overall sound and where the songwriting and production processes have been done in a way that’s new to us

Visuaalinen jäljitelmä

Author: Kassinen Benjamin
Publication venue: Taideyliopiston Kuvataideakatemia
Publication date: 01/10/2024
Field of study

Kuvataiteen maisterin opinnäytteeni koostuu kahdesta öljyvärimaalauksesta – jotka olivat esillä Kuvan kevät 2023 näyttelyssä 6.5 - 4.6.2023 Kuva/Tila galleriassa – ja kirjallisesta osasta. Kirjallinen osa pohjautuu muistiinpanoihin, kirjallisuuteen ja pohdintoihin liittyen taiteeseen ja sen luomiseen. Aloitan kyseenalaistamalla omat motiivini maalaamiseen; pohdin mikä on tarpeeni luoda taidetta ja mietin taiteen tarpeellisuutta sekä sen roolia yhteiskunnassa. Seuraavaksi käyn läpi suhdettani ideoihin ja niiden vaikuttavuuteen työssäni. Määrittelen mitä maalauksen puhe on, ja mitä se merkitsee minulle. Pohdin omissa maalauksissani ilmestyviä teemoja, ja nostan erityisesti esiin ihmiset sekä metsän. Poimin opinnäytteeni taiteellisen osan teoksista yksityiskohtia, jotka analysoin. Teknisessä osassa käyn läpi omassa työssä käyttämiäni menetelmiä. Mitä värejä palettiini kuuluu, ja miten niitä sekoitan. Käyn myös laajemmin läpi ajanhallintaani, ajanpuutteen luomia haasteita, sekä sen taloudellisia vaikutuksia. Nostan esille myös miten tekniikan valinta voi vaikuttaa ajanhallintaan. Tekstin viimeisessä osiossa käyn läpi miten ja miksi taiteellisen osan teokset syntyivät. Miten metsä on kummassakin maalauksessa oleellinen elementti, mutta kuinka lähtökohdat olivat teknisesti erilaisia, ja kuinka erilaisia teoksista tuli. Yksi teos on valokuvaan pohjautuva, realistisesti esittävä maalaus. Toinen on mielikuvitukseen ja alitajunnan vapauttamista. Yksi on hillitympää, toinen vapaampaa. Nämä kaksi lähestymistapaa ovat erillään, mutta myös vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Kirjoitan osion lopuksi päiväkirjamaisen tiivistelmän siitä, miten teokset päätyivät Kuvan Kevät näyttelyyn. Pohdin kuinka vaikeaa on päättää että työ on valmis, ja sitä millaisia tunteita työn päättäminen herättää

How to do things with artistic research : Animal Years revisited

Author: Arlander Annette
Publication venue: Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu
Publication date: 01/01/2024
Field of study

In How to Do Things with Artistic Research – Revisiting Animal Years Annette Arlander presents her method of revisiting by returning to a series of video works named after the Chinese calendar, created in the years 2002-2014 on Harakka Island in Helsinki. As part of the Academy of Finland funded research project How to Do Things with Performance? in 2016-2020 she revisited the sites of those works as well as theoretical concepts or concerns previously discussed in relation to them. Experimenting with the video essay as a form she wrote these texts for various contexts. Here they are compiled to demonstrate how not only landscapes change over time but thinking, too, transforms.1. Revisiting the Year of the Horse -- 2. Revisiting the Year of the Goat -- 3. Revisiting the Year of the Monkey -- 4. Revisiting the Year of the Rooster -- 5. Revisiting the Year of the Dog -- 6. Revisiting the Year of the Pig -- 7. Revisiting the Year of the Rat -- 8. Revisiting the Year of the Ox -- 9. Revisiting the Year of the Tiger -- 10. Revisiting the Year of the Rabbit -- 11. Revisiting the Year of the Dragon -- 12. Revisiting the Year of the Snake -- 13. In place of a Summary -- An Afterthought.Vertaisarvioitu.fi=ei tietoa saavutettavuudesta|sv=okänd tillgänglighet|en=unknown accessibility

The poetics of autopoiesis : visual arts, autonomy and artificial intelligence

Author: Caldas Vianna Bruno
Publication venue: Taideyliopiston Kuvataideakatemia
Publication date: 01/01/2024
Field of study

Abstract This thesis project starts an inquiry: is it possible for an artificial entity to create art in a manner completely autonomous from humans? As a practice-based artistic research project, the thesis is guided by the production of five works of art, presented during the study: Photosynthesis, Crank of Life, AiKU, Post-colonialism and Supervision. An initial framing of historical efforts to create mechanical artists is followed by an investigation into the development of methods to replicate systems of thought. How can reasoning be represented? Once this challenge is overcome, a path to an artificial thinking machine might appear. This leads us from the development of symbolic logic, starting from Leibniz, onto the works of Charles Babbage and Ada Lovelace, and finally to the inception of the first computing systems as well as the conceptualisation of the Turing machine. It also takes us to art proposals that detach themselves from the materiality of objects towards a conceptualising stance. In concept art, which also appeared in the early 20th century, craft becomes less relevant than idea. I suggest that such artworks can be reduced to instructions like “send a urinal to an exhibition”, a paradigm that would actually be fully adopted and put to practice by later conceptualists like Sol Lewitt and Fluxus. In the field of computer science, the task of building an artificial mind begins to be tackled in the 1950s. At the time, emerging fields like cybernetics, systems theory, and artificial intelligence are addressing this challenge. However, a fundamental paradox arises: Can an artificial entity truly act autonomously if bound by its creator's rules? Similar paradoxes arise in various fields: in particular, whether mathematics is self-contained – that is, does it need an external, dogmatic axiom, or can it derive all solutions by using rules that can prove themselves? It is widely accepted that Kurt Gödel proved the first hypothesis, undermining the possibility that an artificially created system can develop autonomous agency. The research looks into two theories that face this dilemma, one most recent and pragmatic, by Karl Frison, and the more poetic approach of Douglas Hofstadter. The task is clearly beyond the possibilities of this project and remains open. It seems unlikely that an artificial entity will show complete autonomous creativity in the distant future, and in any case it is certainly not happening now. Hence, we turn the research towards understanding the poetics that the efforts towards autonomous creativity can yield. The first artistic component is then presented as a reflection on this potential. Photosynthesis is a piece powered by sunlight, with no battery storage or electrical input. Every time it is hit by sun rays, it will draw a silhouette of a tree on a black and white screen, proposing a human-made type of autonomous artistry. The search for self-organisation continues with the development of the sciences of autonomy and the artistic expressions around them. The paramount concept of autopoiesis (by Maturana and Varela) describes biological systems as defined by their boundaries and self-maintenance capacity. Another artistic component, Crank of Life, implements John Conway‘s Game of Life, a landmark in complex simulation systems. My version makes the machine’s external reliance very explicit, as it requires the user to crank a dynamo to produce the energy to run the simulation. The breakthroughs of last decade’s artificial intelligence revolution, I argue, were fueled exactly by the need to endow it with the ability to understand the world visually, and with the semantic capacity to interpret it. The “solution” to the ImageNet challenge came to cement the dominance of neural networks as the preferred path within AI research, since the project that managed to recognise image categories with accuracy similar to humans was coded with this technology. As a deference to the influence of ImageNet, I propose Supervision, a mechanical curation of 12.864 digital images belonging to the Finnish Museum of Photography, powered by the model. In 2014, the invention of the Generative Adversarial Network (GAN) triggered the explosion of generative visual AI. The plethora of GANs, with their different goals and purposes, is used to introduce a key idea in the thesis, the Autopoietic Agential Arrangement. This concept leans on the work of artists who incorporate technology as an essential part of their practice. Many of these pieces consist of systems that output artwork such as images, text, sound or even performances. My claim is that the most important creative aspect of this practice is not their outputs (which I call the by-products), but the system itself (which I call the arrangement). The search for a poetics of autopoiesis could end with the argument that the transcendence of these artworks lies precisely in their potential for creative autonomy and self-maintenance. However, the invention of text to image models waged a profound impact on creative autonomy and culture. The artwork AIKU, a haiku generator that takes inspiration from images found on Wikipedia, represents my take on generative AI. The widespread adoption of these systems has societal and environmental consequences: the artistic component Post-colonialism is commentary on biases in generative visual neural networks. These models have issues of visual taste bias, and pose challenges to the very concept of copyright and the place of the artistic craft in society. Yet, the relation between image and written word presents new affordances for autopoietic arrangements. Such processes open new exploratory paths in poetic production. How proficiently do the models synthesise metaphors? How is polysemy represented in the latent creative space of the neural networks? How well can abstract concepts be translated visually? In conclusion, this thesis proposes the challenge of the construction of an autonomous creative entity to navigate the intricate landscape of artificial creativity. Whilst the project demonstrates that complete autonomy in artistic creativity by artificial entities remains elusive, it unveils a tapestry of potentials in the combined practice of art, technology in general, and artificial intelligence in particular. As technology continues to evolve, this research lays a foundation for the ongoing dialogue about the role of AI in art, the nature of creativity, and the continued quest for poetic artificial autopoietic systems.Tiivistelmä Tämä opinnäytetyö haluaa esittää kysymyksen: voiko keinotekoinen entiteetti luoda taidetta täysin ilman ihmisen apua? Tämä opinnäytetyö on käytäntöön perustuva taiteen tutkimushanke ja sitä ohjaavat viisi tutkimuksen aikana esiin nostamaani taideteosta: Photosynthesis, Crank of Life, AiKU, Post-colonialism ja Supervision. Aluksi käsittelen mekaanisten taiteilijoiden luomiseen tähtääviä kokeiluja historiassa, minkä jälkeen tutkin ajatusjärjestelmien toisintamiseksi luotujen menetelmien kehittämistä. Miten päättelyä voidaan toisintaa? Ajattelukoneen luominen saattaa onnistua, kun tämä haaste on ratkaistu. Tämän kautta käsittelen symbolisen logiikan kehittämistä Leibnizistä Charles Babbagen ja Ada Lovelacen työhön ja lopulta siirryn käsittelemään ensimmäisten tietojenkäsittelyjärjestelmien luomista sekä Turing-koneen konseptointia. Tämä kautta käsittelen myös teoskuvauksia, jotka irtautuvat kohteiden materiaalisuudesta kohti käsitteellisempää ajattelutapaa. Käsitteellisessä taiteessa, joka myöskin sai alkunsa 1900-luvun alussa, taidosta itsessään tulee vähemmän relevantti kuin ideasta. Ehdotan, että tällaiset teokset voidaan pelkistää sellaisiksi käskyiksi kuin "lähetä urinaali näyttelyyn", mikä onkin sellainen paradigma, jota myöhemmät käsitteelliset artistit, kuten Sol Lewitt ja Fluxus-taiteilijat, käyttivät ja toteuttivat. Tietojenkäsittelytieteen alalla keinotekoisen mielen rakentaminen alkoi 1950-luvulla. Tuolloin haaste pyrittiin selvittämään uusien alojen, kuten kybernetiikan, systeemiteorian ja tekoälyn, avulla. Tämä kuitenkin johti perustavanlaatuisen pulman syntyyn: Voiko keinotekoinen entiteetti todella toimia itsenäisesti, jos sitä sitovat sen luojan antamat säännöt? Samankaltaisia paradokseja nähdään muillakin aloilla, erityisesti kysymyksessä siitä, onko matematiikka itsensä perusteleva järjestelmä, eli tarvitseeko se ulkoisen, dogmaattisen perusolettaman vai voiko se päätyä kaikkiin ratkaisuihin käyttämällä sääntöjä, jotka se osaa itse perustella? Kuten tunnettua, Kurt Gödel todisti ensiksi mainitun hypoteesin todeksi, mikä heikensi mahdollisuutta, että keinotekoisesti luotu järjestelmä voisi kehittyä itsenäiseksi toimijaksi. Tutkimuksessa tarkastellaan kahta tätä ongelmaa käsittelevää teoriaa: yhtä uusimmista eli Karl Frisonin pragmaattista teoriaa sekä Douglas Hofstadterin runollisempaa lähestymistapaa. Ratkaisu on selvästi tämän tutkimuksen mahdollisuuksien ulkopuolella ja jää avoimeksi. Vaikuttaa epätodennäköiseltä, että keinotekoinen entiteetti pystyisi osoittamaan täydellistä autonomista luovuutta edes hamassa tulevaisuudessa. Ainakaan tällä hetkellä se ei tähän pysty. Siksi tutkimus suuntautuukin erittelemään ilmaisumuotoja, jota autonomisen luovuuden edistäminen voi tuottaa. Tutkimuksen ensimmäinen taiteellinen osa esitelläänkin juuri tämän potentiaalin pohdintana. Photosynthesis on auringonvaloa hyödyntävä teos, jossa ei ole akkua tai ulkoista virtalähdettä. Kun auringon säteet osuvat teoksen valokennoon, sen mustavalkoiselle näytölle piirtyy puun siluetti, mikä viittaa ihmistekijän kaltaiseen autonomiseen taiteilijatyyppiin. Itsenäisen järjestäytymisen etsiminen jatkuu autonomiaa tutkivien tieteiden ja niiden ympärille kehkeytyvien taiteellisten ilmaisujen kehittymisen muodossa. Tärkeä käsite ”autopoieesi” (Maturana ja Varela) kuvaa biologisia järjestelmiä niiden rajojen ja itsenäisen ylläpitokyvyn kautta. Tutkimuksen toinen taiteellinen osa, Crank of Life, toteuttaa John Conwayn Game of Life -ajatusleikkiä, joka on monimutkaisten simulointijärjestelmien virstanpylväs. Versioni tekee koneen ulkoisen riippuvuuden erittäin selväksi, koska siinä käyttäjän täytyy vääntää dynamon kampea, jotta hän voi tuottaa energiaa simulaatiota varten. Uskon, että viime vuosikymmenen tekoälyvallankumouksen läpimurtoja ruokkivat juurikin tarve antaa tekoälylle kyky ymmärtää maailmaa visuaalisesti ja tulkita sitä semanttisesti. ImageNet-haasteen "ratkaisu" vahvisti neuroverkkojen valta-aseman tekoälytutkimuksen parhaana väylänä, koska projekti, joka onnistui tunnistamaan kuvakategoriat ihmisen tarkkuuden vertaisesti, koodattiin tällä teknologialla. Kunnianosoitukseksi ImageNetin vaikutukselle voidaan nähdä Suomen Valokuvamuseossa esitetty teos Supervision. Teos perustuu kyseisen mallin avulla toteutettuun, 12 864 digitaalisen kuvan mekaaniseen kuratointiin. Vuonna 2014 Generative Adversarial Networkin (GAN) keksiminen käynnisti generatiivisen visuaalisen tekoälyn räjähdyksen. Esittelemällä lukuisia eri GAN:eja, joilla kaikilla on eri tavoitteet ja käyttötarkoitukset, tuon esille opinnäytetyön keskeisen idean eli autopoieettisen toimijuuden luomisen (Autopoietic Agential Arrangement). Käsite nojaa teknologiaa olennaisena työvälineenä käyttävien taiteilijoiden työhön. Monet näistä teoksista koostuvat järjestelmistä, jotka tuottavat esimerkiksi kuvia, tekstiä, ääntä tai jopa esityksiä. Väitän, että tämän käytännön tärkeimpänä luovana näkökohtana eivät ole sen tuotokset (joita kutsun sivutuotteiksi) vaan itse järjestelmä (jota kutsun sovitukseksi viittauksena musiikkiin). Autopoieesin runouden etsiminen voisi päättyä väitteeseen, jonka mukaan näiden taideteosten transendenssi johtuu nimenomaan niiden luovan autonomian ja itseylläpidon mahdollisuuksista. Tekstiä kuvaksi muuttavien mallien keksiminen vaikutti kuitenkin merkittävästi luovaan autonomiaan ja kulttuuriin. Haiku-generaattori AIKU, joka saa inspiraationsa Wikipediasta löytyvistä kuvista, edustaa minun näkökulmaani generatiiviseen tekoälyyn. Näiden järjestelmien laajamittaisella käyttöönotolla on yhteiskunnallisia ja ympäristövaikutuksia: taiteellinen osa Post-colonialism on kommentti generatiivisiin visuaalisiin neuroverkkoihin kirjautuneista ennakkoasenteista. Näihin malleihin liittyy visuaalisen maun vääristymisen ongelmia. Ne asettavat myös haasteita tekijänoikeuden käsitteelle ja taiteellisen työn taidon reunaehdoille yhteiskunnassa. Kuvan ja kirjoituksen välinen suhde tuo kuitenkin uusia tarjoumia autopoieettisiin sovituksiin. Tällaiset prosessit avaavat uusia tutkimuspolkuja runolliseen tuotantoon. Kuinka taitavasti mallit osaavat tulkita metaforia? Miten monimerkityksisyys näkyy hermoverkkojen piilevässä luovassa tilassa? Kuinka hyvin abstraktit käsitteet voidaan kääntää visuaalisesti? Lopuksi tämä opinnäytetyö muotoilee haasteen luoda autonominen, luova kokonaisuus, jonka avulla voitaisiin sukkuloida keinotekoisen luovuuden monimutkaisessa maailmassa. Vaikka hanke osoittaa, että keinotekoisten kokonaisuuksien täydellinen autonomia taiteellisessa luovuudessa ei ole vielä toteutunut, se paljastaa potentiaalien kirjon taiteen, teknologian ja tekoälyn yhteisellä kentällä. Teknologian kehittyessä tämä tutkimus luo perustaa jatkuvalle vuoropuhelulle tekoälyn roolista taiteessa, luovuuden luonteesta ja runollisten, keinotekoisten ja autopoieettisten järjestelmien jatkuvasta etsinnästä.Abstrakt Denna doktorsavhandling ger upphov till en frågeställning: är det möjligt för en artificiell entitet att skapa konst helt oberoende av människor? Som ett praktikbaserat konstnärligt forskningsprojekt styrs avhandlingen fem producerade konstverk som presenteras under undersökningen: Photosynthesis, Crank of Life, AiKU, Post-colonialism and Supervision. En inledande inramning av historiska försök att skapa mekaniska konstnärer följs av en undersökning om utvecklingen av metoder för att replikera tankesystem. Hur kan resonemang representeras? Så snart denna utmaning är övervunnen kan en väg till en artificiell tänkande maskin se dagens ljus. Detta leder oss från utvecklingen av symbolisk logik, med början hos Leibniz, till arbetena av Charles Babbage och Ada Lovelace, och slutligen till uppkomsten av de första datorsystemen samt konceptualiseringen av Turingmaskinen. Den tar oss också till förslag på konst som tar avstånd från objektens materialitet mot en konceptuell ställning. Inom konceptillustrering, som också dök upp i början av 1900-talet blir hantverket mindre relevant än idén. Jag menar att sådana konstverk kan reduceras till instruktioner av typen "skicka en urinoar till en utställning", ett paradigm som senare skulle anammas och omsättas i praktiken av konceptualister som Sol Lewitt och Fluxus. Inom datavetenskapen började man på 1950-talet att ta sig an uppgiften att bygga ett artificiellt sinne. Vid den tiden tar framväxande områden som cybernetik, systemteori och artificiell intelligens an denna utmaning. Emellertid uppstår det en grundläggande paradox: Kan en artificiell entitet verkligen agera självständigt om den är bunden till sina skapares regler? Liknande paradoxer uppstår inom olika områden, i synnerhet kan man fråga sig om matematiken är självständig, dvs. om den behöver ett externt, dogmatiskt axiom, eller om den kan härleda alla lösningar genom att använda regler som kan bevisa sig själva? Det är allmänt vedertaget att Kurt Gödel bevisade den första hypotesen och underminerade möjligheten att ett artificiellt skapat system kan utveckla autonomt handlande. Forskningen undersöker två teorier som möter detta dilemma, den senaste och mest pragmatiska, av Karl Frison, och den mer poetiska av Douglas Hofstadter. Uppgiften ligger klart bortom möjligheterna för detta projekt och förblir öppen. Det verkar osannolikt att en artificiell entitet kommer att visa fullständig autonom kreativitet inom en lång framtid, och i vilket fall som helst händer det verkligen inte nu. Därför vänder vi forskningen mot att förstå den poetik som en strävan mot autonom kreativitet kan ge upphov till. Den första konstnärliga delen presenteras sedan som en reflektion över denna potential. Fotosyntes är ett verk som drivs av solljus, utan batterilagring eller elektrisk tillförsel. Varje gång den träffas av solstrålar kommer den att rita en silhuett av ett träd på en svartvit skärm, vilket föreslår en mänskligt skapad typ av autonom konstnärlighet. Sökandet efter självorganisering fortsätter med utvecklingen av vetenskaper inom autonomi och de konstnärliga uttrycken kring dem. Det centrala konceptet autopoiesis (av Maturana och Varela) beskriver biologiska system som definieras av sina gränser och sin förmåga till självunderhåll. En annan konstnärlig del, Crank of Life, implementerar John Conways Game of Life, en milstolpe inom komplexa simuleringssystem. Min version synliggör maskinens externa beroende mycket tydligt, eftersom den kräver att användaren vevar en dynamo för att producera energi för att köra simuleringen. Jag hävdar att genombrotten inom artificiell intelligens under förra decenniets revolution drevs just av behovet att ge den förmågan att förstå världen visuellt och med den semantiska förmågan att tolka den. "Lösningen" på ImageNet-utmaningen kom att cementera de neurala nätverkens dominans som den föredragna vägen inom AI-forskning, eftersom projektet som lyckades känna igen bildkategorier med noggrannhet som liknar människors var kodat med denna teknologi. Som en aktning till ImageNets inflytande föreslår jag Supervision, en mekanisk kuratering av 12 864 digitala bilder som tillhör Finlands fotografiska museum, drivet av modellen. År 2014 utlöste uppfinningen av Generative Adversarial Network (GAN) en explosion av generativ visuell AI. Den stora mängden av GANs med olika mål och syften, används för att introducera en nyckelidé i avhandlingen, the Autopoietic Agential Arrangement. Detta koncept bygger på verk av konstnärer som inkorporerar teknologi som en väsentlig del av verksamheten. Många av dessa verk består av system som genererar konstverk såsom bilder, text, ljud eller till och med framträdanden. Min tes är att den viktigaste kreativa aspekten av denna praxis inte är deras resultat (som jag kallar biprodukter) utan själva systemet (som jag kallar arrangemanget). Sökandet efter en poetics of autopoiesis kan sluta med argumentet att transcendensen hos dessa konstverk ligger just i deras potential för kreativ autonomi och självunderhåll. Uppfinningen av text-till-bild-modeller utgjorde dock en djupgående inverkan på den kreativa autonomin och kulturen. Konstverket AIKU, en haiku-generator som hämtar inspiration från bilder på Wikipedia, representerar mitt perspektiv på generativ AI. Den breda användningen av dessa system har samhälleliga och miljömässiga konsekvenser: den konstnärliga delen Post-colonialism är en reflektion om partiskhet i generativa visuella neurala nätverk. Dessa modeller har problem med visuell partiskhet när det gäller smak och ställer utmaningar för själva konceptet med upphovsrätt och det konstnärliga hantverkets plats i samhället. Ändå presenterar förhållandet mellan bild och skrivet ord nya möjligheter för autopoietiska arrangemang. Sådana processer öppnar nya utforskande vägar inom poetisk produktion. Hur effektivt kan modellerna syntetisera metaforer? Hur representeras polysemi i de neurala nätverkens latenta kreativa utrymme? Hur väl kan abstrakta begrepp översättas visuellt? Sammanfattningsvis föreslår denna avhandling att det finns en utmaning att konstruera en autonom kreativ entitet för att navigera i det komplicerade landskapet av artificiell kreativitet. Även om projektet visar att fullständig autonomi inom konstnärlig kreativitet genom konstgjorda entiteter fortfarande är svår att beskriva, avslöjar det en mångfald av potentialer i den kombinerade praktiken av konst, teknologi i allmänhet och artificiell intelligens i synnerhet. Eftersom teknologin fortsätter att utvecklas lägger denna forskning grunden för en fortlöpande dialog om AI:s roll i konsten, kreativitetens natur och den fortsatta strävan efter poetiska artificiella autopoietiska system.Abstract Tiivistelmä Abstrakt Acknowledgements Introduction Backgrounds Generative Visual AI Artificial General Intelligence Arrangements around autonomy and language Aesthetic issues Conclusion References.fi=ei tietoa saavutettavuudesta|sv=okänd tillgänglighet|en=unknown accessibility

Rhythmic Diversity and Creativity in Music Composition: An Artistic Research Perspective on Embodied Pedagogical Approaches in Percussion

Author: Raippalinna Ossi, Aleksis
Publication venue: Taideyliopiston Sibelius-Akatemia
Publication date: 30/04/2024
Field of study

This thesis explores the profound influence of rhythm as a foundational element in music composition and its potential as a primary driver for generating innovative compositional ideas. Through the lens of artistic research methodologies, the study delves into diverse rhythmic techniques such as syncopation, and polyrhythms, highlighting their capacity to inspire creativity and shape the structural, mood, and energetic aspects of musical works. Significantly, the thesis underscores the importance of rhythmic patterns, rhythmic motifs, micro rhythm variations, cross-rhythms, and dynamic interplays, revealing how these elements can transform music composition. It also examines the interplay between rhythm and melody from the perspectives of percussionists, composers, and music teachers, providing a multidimensional understanding of rhythm's role across various musical genres. This research is enriched with a secondary focus on embodied pedagogical approaches that facilitate the absorption and exploration of rhythm. It discusses how vocalized percussion methods and other innovative teaching techniques can be integrated to develop compelling musical ideas and enhance the educational experience. Through a comparative analysis of interview responses and field studies, the study offers insights into the application of rhythmic techniques across different cultural contexts, emphasizing the transformative potential of rhythm in both music education and composition. The conclusion integrates these findings with theoretical perspectives, advocating for a pedagogically enriched approach that embraces the diversity of rhythmic expression within global musical traditions

Liikun, siis olen: laadullinen tutkimus musiikkiliikunnan opettamisesta Sibelius-Akatemiassa

Author: Heikinheimo Ulriikka
Publication venue: Taideyliopiston Sibelius-Akatemia
Publication date: 10/04/2024
Field of study

Tutkielmani tavoitteena on selvittää, miten musiikkiliikuntaa on opetettu Sibelius-Akatemiassa sekä miten musiikkiliikunnan kontekstissa on käsitelty kehollisuutta. Tutkimuskysymykseni ovat seuraavat: Miten musiikkiliikuntaa opetetaan ja on opetettu Sibelius-Akatemiassa kolmen musiikkipedagogin näkökulmasta? Miten musiikkiliikunnan kontekstissa on käsitelty kehollisuutta? Johdannossa avaan lukijalle tutkimukseni taustaa niin henkilökohtaisesta kuin musiikkikasvatuksen alan näkökulmasta. Tutkimukseni teoreettinen viitekehys koostuu kahdesta erillisestä luvusta. Ensimmäisessä luvussa tarkastelen kehollisuutta, kosketusta sekä kartesiolaista dualismia Merleau-Pontyn keholliskineettisen näkökulman kautta. Nostan esiin myös Suomessa vahvasti musiikkiliikunnassa käytetyn Dalc- roze-pedagogiikan. Toisessa luvussa käsittelen musiikkiliikuntaa sekä musiikkikasvatuksen näkökulmasta että korkeakoulukontekstissa. Toteutin tutkimukseni kolmella teemahaastattelulla. Valitsin haastateltavani sen perusteella, että he ovat kaikki opettaneet Sibelius-Akatemiassa ja opiskelleet musiikkiliikuntaa eri aikakausina. Vanhimman haastateltavan kokemukset ulottuvat yli kahdeksankymmenen vuoden päähän. Haastatellut musiikkipedagogit hyödynsivät musiikkiliikuntaa ja kehollisuutta opetuksessaan eri tavoin. Kehollisuuden koettiin olevan musiikkiliikunnan ydin, koska oppiaineen tarkoitus on opiskella musiikkia kehollisen kokemuksen kautta. Musiikkiliikuntaan kuuluu vuorovaikutus muiden kanssa musiikin lisäksi myös kehollisesti. Haastatteluiden perusteella on oleellista miettiä, mitä kosketus merkitsee ja millaista on turvallinen kosketus. Haastateltavien omat kokemukset ja näkemykset kosketuksesta pedagogiikassa ovat aikansa kuvia ja sidottu suomalaiseen kulttuuriin

Kuvataiteen maisterin kirjallinen opinnäyte

Author: Hurnanen Lotta
Publication venue: Taideyliopiston Kuvataideakatemia
Publication date: 10/04/2024
Field of study

Kuvataiteen maisterin opinnäytteeni koostuu kirjallisesta osasta sekä taiteellisesta osasta, joka oli esillä Kuvan Kevät -maisterinäyttelyssä Kuvataideakatemian Kuva/Tila-galleriassa 5.5. - 4.6.2023. 16 mm värifilmille kuvattu videoteos a field of stones, a handful of seeds esitettiin digitaalisena projisointina. Videoteoksen kesto on 5,57 minuuttia ja se on äänetön. Videoprojisoinnin lisäksi näyttelyssä oli esillä kaksi perheeni arkistoista löydettyä valokuvaa, jotka esittävät sukulaisiani peltotöissä. Teoksen lähtökohta ja kuvauspaikka on isovanhemmiltani hiljattain perinnöksi saamani pelto Kihniöllä, Niskoksen kylässä. Kehityksen jälkeen filmi on haudattu samaiseen peltoon. Kosketuksessa pellon maaperään filmin pinta on halkeillut ja repeillyt. Teokseni aihe kietoutuu ympäristölle altistumiseen: filmin ja ympäristön välisen fyysisen kosketuksen poeettisiin ja filosofisiin mahdollisuuksiin. Kirjallinen osa koostuu kolmesta osiosta. Ensimmäisessä osiossa kartoitan pellon historiaa ja dokumentoin teoksen työstöprosessia. Toinen osa liikkuu posthumanististen ja uusmaterialististen teorioiden, sekä muutamien keskeisten käsitteiden rihmastoissa. Käsittelen teoksen tekotavan ja aiheen esiintuomia kysymyksiä materiaalisuudesta, toimijuudesta ja ei-inhimillisten toimijoiden roolista työskentelyssäni. Keskeistä on käsitys toimijuudesta ei pelkästään ihmisille, vaan laajemmin kaikille elolliselle ja elottomille olioille kuuluvana. Kolmannessa osassa syvennyn hetkeksi pellon keskeiseen toimijaan eli maaperään. Pohdin, miten minua ja peltoa yhdistävät ylisukupolviset hoivan ja huolenpidot verkostot. Peilaan maaperään liittyviä teemoja tutkija María Puig de la Bellacasan kirjoituksiin hoivan etiikasta erityisesti suhteessa ei-inhimillisiin toisiin. Keskeinen tavoite tälle tekstille sekä taiteelliselle työskentelylleni on kurottua ihmiskeskeisestä näkökulmasta kohti monilajiset suhteet ja ei-inhimillisten toisten toimijuudet huomioivaa ajattelua ja taiteentekemisen praktiikkaa

Notational actants : new musical approaches through the material score

Author: Grayson Ava Imogen
Publication venue: Taideyliopisto
Publication date: 01/01/2024
Field of study

This exposition brings together a collection of images, thoughts, and descriptions of the initial stages of a doctoral research project that explores the concept of 'notational actants': materially-focused, 3-dimensional objects intended for touch-based interpretation in musical performance. The majority of the content in this exposition was created during a one-month residency at Mustarinda (Hyrynsalmi, Finland)

0

full texts

5,000

metadata records

Updated in last 30 days.

Taideyliopisto: Taju

Access Repository Dashboard

Do you manage Open Research Online? Become a CORE Member to access insider analytics, issue reports and manage access to outputs from your repository in the CORE Repository Dashboard! 👇