Taideyliopisto: Taju
Not a member yet
5000 research outputs found
Sort by
Merelliset metaforat, tunteiden tyrskyt, loputon pelko ja rakkaus
No full textMaisterin opinnäytetyöni taiteellinen osuus on Paatti (Aquatic deluxe remix escape vehicle). Teos on ollut esillä Kuvan keväässä 2023 Kuvataideakatemian Kuva/Tila galleriassa.
Teos on paatin ja pedon hybridi eli yhdistelmä. Teos on vene ja luonto. Se on samalla pakomatkan tekoväline ja se paikka minne pakenen. Luontoon, merelle.
Veistoksen pituus on 4,5 metriä, korkeus 1,7 m ja leveys 90 cm. Teos roikkuu katosta ja jatkuu ryppäänä lattialle eli varsinainen koko riippuu installoinnista. Teoksen materiaalit ovat: metallit, merikasvit, tunteet, silikoni, hartsi, moottori, aarteet. Päämateriaalit ovat metalli ja silikoni. Lisäksi siihen kuuluu paljon löydettyjä ja kerättyjä materiaaleja, pieniä valuja sekä kaisloja ja rakkolevää.
Maisterin opinnäyteytyön kirjallisessa osuudessa käyn läpi Paatti teoksen synnyn. Keräily on yksi teoksen merkittävimmistä osista. Avaan tekstissä metallisen veistokseni eri osat keulasta rungon kautta pyrstöön. Käyn läpi materiaalivalintani ja ajatuksia niiden takaa. Teksti sisältää muistiinpanojani marraskuulta 2022 keväälle 2024.
Opinnäytetyöni kirjallisessa osuudessa käsittelen hajanaisesti, mutta paikoin syventävästi merta ja paattia, yhdistäen sen lajityypillisiin tarpeisiimme ja luontoyhteyteen. Tekstin lomassa on muutamia tärkeitä listoja.
Teos lähti liikkeelle peloista. Omista henkilökohtaisista elämään liittyvistä peloista ja kulkee niistä kohti ihmiskuntaa, sen toimintaa ja etenkin satuttavaa toimintaa toisiaan ja luontoa kohtaan. Muistot ja tunteet ovat merkittävässä osassa teosta. Avaan tunteiden ja pelkojen kautta ajatusmaailmaani teoksen takana. Teksti kulkee kohti laumaa ja sitä, kuinka laumallani ei ole lajirajoja. Käsittelen tekstissä rakkautta merta ja luontoa kohtaan. Pohdin yksilön merkitystä muutoksessa.
Avaan tekstissä ajatuksiani taiteilijana toimimisesta, työskentelyn häpeästä ja tekemisen pakosta. Taide on väyläni ajatella, tuntea, olla olemassa ja hahmottaa
The protean music career as a sociopolitical orientation : The mutually integrated, non-hierarchical work values of socially engaged musicians
No full textSocially engaged, participatory music making is slowly establishing itself as a complement to musicians’ portfolio careers, although it may still be considered of less value than established concert hall practices. To gain a better understanding of the drivers toward socially engaged practice in music field, we analyzed 20 semi-structured interviews with musicians in Finland, using the lenses of work values and career orientations. The abductive, theoretical reading analysis shows that the musicians viewed the social-relational nature of their work as a fundamental feature of the practice and sought congruence between their work values and other personal values. The interviewees renounced the hierarchy between intrinsic (autonomy, creativity, variety, achievement, challenge, and intellectual stimulation) and social work values (interacting with people, altruism, and contribution to society), and found participatory practice to be artistically freeing and personally rewarding. Their work appeared less driven by extrinsic values (economic gain and status); hence, their self-directed and values-driven orientation resonates strongly with the notion of the protean career. Although their sociopolitical stance involved the risk of weakening their professional status and they had to constantly justify their work amongst their colleagues, they all expressed conscious counternarratives to what they considered the elitism of expert culture in traditional music institutions. The study argues that the practice of socially engaged musicians can help the professional field of music reconsider and transform its stubborn value hierarchies in the complex social, political, ethical, and moral landscapes of contemporary society
Understanding learners’ relationships with music
No full textRelationships with music are at the core of music education. However, they are rarely studied from learners viewpoints—especially those of exceptionally motivated, advanced students—as they are incorporated into the theoretical underpinning or methodological stance of research in instrumental education. In this research project we follow the musical lives of ten advanced, mastery-oriented adolescent instrumentalists. The focus of this first report of our narrative ethnography is on how their relationships with music manifest in written narratives on the role of music and instrument learning in their life. While corroborating findings of previous research, the results demonstrate many idiosyncracies in the trajectories of our participants, including critical events. The results show that studying relationships with music and their development may reveal complex ecological systems in instrument learning and interconnected theoretical concepts, such as self-regulation, self-efficacy, agency, autonomy, identity, and metacognition. These phenomena—which can be challenging to differentiate, adapt, and apply in terms of learning practices—may seem far-removed from everyday musical practices, but can be consolidated when looking at relationships with music as gateways to the learning of musical instruments
”Kerro niille, että me ollaan ihmisiä” : Vankiloissa tehtävään yhteisötaiteeseen valmistava taiteen korkeakoulupedagogiikka
No full textArtikkeli käsittelee taiteen korkeakoulupedagogiikkaa, joka keskittyy vankiloissa tehtävään yhteisötaiteeseen – esimerkiksi kuvataiteeseen, musiikkiin tai esittäviin taiteisiin. Käytän myös lyhyempää muotoa vankilataide. Vankilataidetta pidetään
usein arvokkaana ja sille on yhteiskunnallista tilausta. Toimintakenttä on mielekkyydestään huolimatta taiteilijoille haasteellinen ja usein yksinäinen. Siksi myös vankilataiteen koulutuksen kehittäminen on tarpeen. Tutkimuskysymys on: millainen taiteen korkeakoulupedagogiikka antaa opiskelijoille valmiuksia vankiloissa tehtävään yhteisötaiteeseen? Artikkelin lähtökohta on useissa vankiloissa karttuneessa taiteilijan, taidepedagogin ja tutkijan kokemuksessani. Viitekehys sijoittuu yhteisötaiteen tutkimuksen ja taiteen korkeakoulupedagogiikan sekä sosiaalipedagogisten näkökulmien risteyskohtaan. Olen kerännyt aineiston osana laajempaa taiteellista toimintatutkimusta osallistuvalla havainnoinnilla sekä haastatteluilla. Analyysissa olen lähtenyt liikkeelle aineistolähtöisen laadullisen sisällönanalyysin keinoin. Olen myös hyödyntänyt analyysissa suhteisuuden käsitettä. Tarkastelen aineistosta tunnistamiani teemoja: vankilataidekontekstin tuntemusta, yhteistä toimintaa ja vankilataiteen tekemisen ja opettamisen eettisiä kysymyksiä. Tulosten pohjalta esitän suosituksia, joita voi hyödyntää esimerkiksi erilaisissa yhteisötaiteen tutkintoon johtavissa ja täydentävissä korkeakoulutuksissa silloin, kun halutaan perehtyä vankilakontekstiin
Gullevašvuohta – luohti pohjoissaamenkielisen saamelaisyhteisön kulttuuriperintönä
No full text(Sámegielat čohkkaigeassu suomagielat čohkkaigeasu maŋŋel.)
Artikkeli avaa polkua, jonka olen kulkenut luohtiin syventyessäni sekä musiikillisesti että avartaessani itselleni luohtin merkitystä saamelaisessa elämässä. Olen saamelainen, olen muusikko, olen luohtin oppija ja nykyään myös joikaaja. Olen syventynyt luohtin aihepiiriin osana taiteellista tohtorintutkintoani Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa. Tutkimuksessani käsittelen luohtia sekä saamelaisena joikaajana että länsimaisen taidemusiikin koulutuksen läpikäyneenä muusikkona. Taustani länsimaisen taidemusiikin parissa antaa tutkimukseeni asetelman, jossa saamelainen maailmankuva peilautuu länsimaiseen musiikkikäsitykseen: työskentelyni lähtökohta on saamelaiskulttuurin sisältäpäin tuleva tieto, jonka rinnalla hyödynnän länsimaisen musiikkikoulutuksen mahdollistamia välineitä. Minua on kiinnostanut aina, mikä tekee luohtista luohtin. Miksi joku luohti tuntuu siltä, että se on kuin aiempien sukupolvien yhteydenotto tässä ajassa? Mistä sen tunnistaa? Miten sen voi oppia, vai voiko? Mitä tarvitaan, että luohti on luohti? Artikkelissa pohdin myös, miten luohti voi olla läsnä nykypäivän julkisia areenoita kulttuurisesti kestävällä tavalla sekä mikä on luohtin taustalla vaikuttava maailmankuva ja filosofia ja millaisia ovat niitä vastaavat käytänteet ja tapaoikeudet.
Alkuperäiskansat ovat olleet länsimaisten tutkijoiden tutkimuksen kohteena, mutta tämä tutkimus on harvoin hyödyttänyt heitä itseään. Alkuperäiskansojen itsensä tekemässä tutkimuksessa ajattelu lähtee alkuperäiskansan oman kulttuurin sisältä, ja tutkimuksen tavoitteena on keskittyä alkuperäiskansojen omista arvoista, prioriteeteista, tarpeista, näkemyksistä, kysymyksistä ja käytänteistä lähtevään tutkimukseen. Luohtista ei ole ennen omaa tutkimusprojektiani tehty muusikkolähtöistä taiteellista tutkimusta. Käytän tutkimusaineistona omaa kokemustani taiteellisessa prosessissa tutkimusmetodeinani autoetnografia ja joikaaminen. Taiteellisen prosessin aikana havainnoistani ja kokemuksistani kirjoittamani päiväkirja paljastaa kokemukseni. Alkuperäiskansojen omat metodit liittyvät omiin sosiaalisiin ja kulttuurisiin käytänteisiimme. Joikaaminen ja luohtit ovat oma taiteen muotonsa, ja tutkimuksessani joikaaminen on sekä taiteellisen tutkimuksen että alkuperäiskansatutkimuksen menetelmä.
Luohti on kulttuuriperintöämme ja se sisältää pienistä palasista koostuen kansamme historian ja maailmankatsomuksen. Saamelaiskulttuuri rakentuu sukulaisuuden ja sukujen verkoston ympärille ja joikaajan on asettauduttava osaksi tätä verkostoa. Luohti ja joikaaminen ovat oma henkinen ja musiikillinen maailmansa, joka on niin monimutkainen, että tyylin opettelemisessa täytyy käyttää tarkkuutta sekä havaita mikrotason muuntelua ja rakenteita. Luohtissa yhdistyvät saamelainen elämänkatsomus ja omaleimainen musiikkiperinne. Näiden molempien puolien tutkiminen ja opetteleminen on joikaajalle tärkeää, kun perinnettä sovitetaan tähän aikaan uusin tavoin
Uncomfortable Knowledges and Transformative Learning : Reimagining the Museum in the Art of Gustafsson&Haapoja
No full textDestructive human action is causing interconnected ecological and social challenges on an unprecedented scale. Scholars and artists from varied fields have critically expressed their concern about this in their research and practice. In this article, we interrogate the transformative potential of critically engaged art by analysing the work of the Finnish artist duo Gustafsson&Haapoja, a collaboration between writer Laura Gustafsson and visual artist Terike Haapoja. Gustafsson&Haapoja’s work focuses on the intersecting human exceptionalist, racist, imperialist, patriarchal, and capitalist histories of violence towards nonhuman animals and dehumanised humans. These histories often provoke uncomfortable affects. As such, they can be challenging to confront. To account for this difficulty, we approach Gustafsson&Haapoja’s art through the idea of transformative learning, a process designed to shake established thinking and behavioural patterns. We investigate how Gustafsson&Haapoja’s art—and art more generally—could function as a transformative learning resource and enable sudden ruptures in hegemonic cultural norms, privileges, and power positions. We focus on how transformative learning emerges through central features in Gustafsson&Haapoja’s work: (1) their investigation and reimagination of the museum, an institution historically tied to notions of humanity and human action; and (2) their critical dissection of the complex relationship between Western-centric conceptualisations of humanity and its “others.” The article is based on a theoretical discussion and a qualitative analysis of works, exhibitions, and texts published by Gustafsson&Haapoja’s Museum of Becoming (2020–21) as well as an interview with the artists
Tracing rat paths: In search of interspecies performance
No full textTracing rat paths: in search of interspecies performance is a companion to my artistic thesis Rat City. Rat City was a site-specific, interspecies performance that took place in Myllypuro, Helsinki in September 2023. In this thesis, I open up the performance process and consider more broadly what interspecies can mean in the context of performance art. My main questions are how a performance could be made together with urban rats, Rattus Norvegicus. How could authorship be shared with a wild species that simultaneously lives in close proximity to humans and avoids them? How does taking other species seriously as a co-creator of a performance affect the content, the form and the very notion of what a performance can be?
At the beginning of the thesis, I define interspecies performance based on the writings and theories of Laura Cull Ó Maoilearca, Tuija Kokkonen, Jessica Ullrich, Una Chaudhuri, and Lisa Jevbratt, and place it in the context of posthumanism and animal studies. I consider the performance as an arena, or a "more-than-human contact zone", where humans and non-humans can encounter, change, and transform each other. Next, I approach interspecies performance from three perspectives: art-science collaboration, rat-human collaboration and site-specificity. Each of these "lines of inquiry" raises new questions and new conceptual tools for thinking about interspecies performance, eventually intertwining and leading to the Rat City performance, which I will describe in the final chapter.
Through questions about interspecies collaboration — and through the rats themselves — I discovered the "politics of entanglements", in which many other things besides rats started to matter. One of the main findings of this thesis is this "making things matter" in and through interspecies performance. Meaning-making occurs through both active work (learning to read rat writing, participating in research events) and passive being and passing time. It requires an understanding of the "other", but also an understanding of one's own agency in relation to the other. This multifaceted understanding requires multiple knowledges, surrender to affect, various forms of empathy and reflection on one's own actions. This discovery also opens up the process that led to the Rat City performance from a new perspective: the process was not so much a "rehearsal period" culminating in a work presented to a (human) audience, but a durational performance that is actually still ongoing
Tunteiden kehollisuus: ahdistuksen vaikutus kehoon ja instrumentin soittamiseen. Haastattelututkimus ahdistuksen vaikutuksesta kehoon ja instrumentin soittamiseen.
No full textSeminaarityöni päätarkoitus on kartoittaa, millä tavoin ahdistuksen tunne ilmenee kehossa ja miten tämä taas vaikuttaa instrumentin soittamiseen. Aineistonkeruumemetelmänä käytin puolistrukturoituja haastatteluja, joissa haastattelin neljää sellaista musiikkialan toimijaa, joilla koin olevan mahdollista kokemusta ja sanottavaa kyseiseen aiheeseen.
Työni pedagoginen tavoite on lisätä ymmärrystä ahdistuksen tunteen kehollisuudesta ja tuottaa tietoa, joka voi auttaa niin instrumentin opettajia, oppijoita ja esiintyviä taiteilijoita ymmärtämään ahdistuksen tunteen erilaisia instrumentaalisia vaikutuksia. Kyseisen asian ymmärryksen lisääntyminen voi edistää musiikkialan toimijoiden hyvinvointia sekä yhteisöllisyyttä ja uskon tämän myös sitä myötä vaikuttavan taiteelliseen tasoon.
Seminaarityössä tarkastellaan myös muutaman muun tunteen kehollista vaikutusta palaten kuitenkin aina keskiössä olevaan ahdistuksen tunteeseen. Olen itse haastateltavieni kanssa tuottamassa uutta tietoa. Tuon työhöni mukaan omaa ajatteluani ja teen olettamuksia ja kyseenalaistuksia
Bernard Stiegler’s postfoundational aesthetics and gestural apparatuses for a memory to come
No full textThis article explores Bernard Stiegler’s philosophical approach to culture in dialogue with Oliver Marchart’s postfoundational framework and conflictual aesthetics. Through the exposition of two different cases of gestural devices, it exposes Stiegler’s potential postfoundational aesthetics as an attempt to establish the necessary conditions for re-thinking the grounded-ungrounded existing relationship between humans, technical objects, and the composition of potential realities to grasp from an autopoietic relationship. These artistic and cultural examples are considered critical concepts that enhance and interrupt the philosophical discourse. The article argues that Stiegler’s aesthetics is committed to the capacity that art, as a technology of the spirit, can contribute as agency in shaping public power, even when these agents are not directly in conflict and develop lesser and fragile performative technics through which a memory becomes present again