Taideyliopisto: Taju
Not a member yet
5000 research outputs found
Sort by
In the name of
No full textThis thesis project explores the intersections of contemporary art and societal tensions through a large-scale, three-tiered altar installation titled In The Name Of. Drawing from religious symbolism and contemporary socio-political discourse, the work challenges notions of power, identity, gender, and digital influence. By reconstructing the traditional Catholic altar structure, the installations serves as both a visual and conceptual framework, that interrogates modern societal issues, and the evolving discourse on representation and ideology. By merging personal narrative with broader societal critique, In The Name Of act as a vessel for collective introspection. It urges audiences to confront the pervasive influence of media, the commodification of cultural and religious symbols, and the ongoing struggle between representation and reality
Kenen perintö? : Länsiafrikkalaisen tanssin ja musiikin yhteisöt Suomessa
No full textArtikkelini tarkastelee länsiafrikkalaisten tanssi- ja musiikkiperinteiden harjoittajien yhteisöjä ja toimintaa Suomessa kulttuuriperinnön näkökulmasta. Länsiafrikkalaisia tanssi- ja musiikkiperinteitä harjoitetaan Suomessa etupäässä monietnisissä käytäntöyhteisöissä (communities of practice), joihin kuuluu sekä valkoisia suomalaisia että eri Länsi-Afrikan maista Suomeen muuttaneita tanssijoita ja muusikoita. Sen sijaan länsiafrikkalaisissa diaspora-yhteisöissä tällaista syntymämaan kulttuuriperinnön ylläpitämiseen tai välittämiseen pyrkivää toimintaa on verrattain vähän. Siksi kysyn tässä artikkelissa, miten Suomessa harjoitettu länsiafrikkalaisen musiikin ja tanssin toiminta haastaa käsityksiä kulttuuriperinnön omistajuudesta ja perintöyhteisöistä sellaisina kuin ne on Unescon aineettoman kulttuuriperinnön sopimuksessa määritelty ja sopimuksen toimeenpanossa, erityisesti kulttuuriperintökohteiden kuvauksissa tulkittu. Etnografisen tutkimukseni lähtökohtana ovat pohdinnat siitä, voivatko perinteiset länsiafrikkalaiset tanssit ja musiikit olla, tai voisiko niistä tulla, kulttuuriperintöä Suomessa. Aineistoni pohjalta osoitan, että on tarpeen kyseenalaistaa Unescon kulttuuriperintösopimuksessa sanoittamaton mutta perintökohteiden listoissa näkyväksi tuleva oletus paikasta ja etnisyydestä tai kansallisuudesta perintöyhteisöjen määrittelijänä, jos halutaan aineettoman kulttuuriperinnön sopimuksen tavoitteiden mukaisesti tukea maailman kulttuurista moninaisuutta
HOW CAN WE PLAY TOGETHER: survival kits for devising and process-based theatre within institutions or on trust
No full textThis thesis is an attempt to define what actions can be taken during the creation of a devised performance within an institutional theatre by the three agents of director, actor and artistic leader, to find a middle ground despite their differences. I will explore what steps each participant can take towards the middle, hoping to also define what the middle is and what the middle can be; and, since this is a thesis on Theatre Directing, to place the main responsibility to organize these conditions on the director themselves.
Using my own artistic thesis project FÖRLORARNA at Åbo Svenska Teater as a case study and through conversation with other directors, artistic leaders and actors both from Finland and Iceland, I hope to find tools to facilitate similar processes within institutions. To take one step closer to normalising non-text based creation processes within the mainstream production houses and to create space for more of the different, strange, unknown, unpredictable, norm-questioning and unconventional art to be visible on our best-funded stages.
I will also define what devising means for me, basing my thoughts on my opinion that devising relies on the conditions for play and to analyse what is needed to create and maintain the conditions for play within a process.
I will attempt to analyse what needs professional actors at institutional theatre have to be able to perform at their desired standard and to stay open through-out a process, what needs the theatre as an institution has to be able to meet their duties and what needs a director has to stay true to their artistic vision and not burn out, and where those needs can be modified or have to be compromised.
This thesis is both personal and practical, as I reflect on my own practise and experience, examining where my own taste and methodology comes from while also opening up to a wider context of how this kind of work can be facilitated and normalised on an institutional level. My personal life situation at the moment affects the writing of this thesis to a large extent, since it is written with a newborn child in my arms. Some reflections on this situation will be found in the footnotes.
I have found it more giving to think through conversation with other people and thus I explore these topics through 9 interviews with different theatre professionals, some of which are friends and/or colleagues.
In the later part of this thesis, I will reflect on directing a devised process through the philosophical and practical paradoxes encountered in the terms of freedom, violence, trust and taste
A Body Carries Many : Towards Visiting Practice in Choreographic Making
No full textThis written final thesis explores my choreographic research through the lens of an embodied choreographic practice I call the Visiting Practice. Drawing from methodologies and perspectives from pedagogy, dance, and movement-based practices, supported by artists' examples, the research combines concepts and notions from philosophical and ethical thinking in relation to performance-making.
The text first unfolds around the notion of practice, examined through three interconnected perspectives: an anthroposophical view on practice, transformative and transcultural approaches to movement embodied practice, and the mapping of my own dance background and bodily knowledge.
From this ground, I turn to the notion of visiting, first considering its ethical dimensions in relation to tourism, then expanding it as a conceptual and embodied approach within choreographic thinking and making. Situated within the current social and political atmosphere, the Visiting Practice is explored as both a movement and conceptual framework—one that activates the dancing body as a fluid archive through elements and tools such as repetition towards transformation, traces, and layers, and that invites performative attention to gaze, presence, and ethical responsibilities in choreographic creation with others.
This thesis offers the Visiting Practice as a method for engaging with embodied knowledge—one that opens relational, sensitive, and context-aware pathways in choreography. It proposes a way of sharing, transmitting, and generating movement-embodied knowledge through choreographic frameworks. Following a curiosity to explore its activation in artistic contexts, I reflect on my choreographic works as spaces where the Visiting Practice takes form, offering concrete examples of how it might be actualized in both embodied guided gatherings and performance-making
How audience bodies form
No full textAbstract
This artistic doctoral research approaches art, not as a variety of artworks or performances, but as a variety of collective bodies that are summoned. It addresses the subordinate and complicit way collective audience bodies form in relation to artistic performances.
The commentary introduces the concept of an audience body, emerging when individual bodies gather to become an audience. Audience bodies are described through preconditions that are needed for one to appear, conditions that contribute to its subsistence and variables that determine the primary qualities and the degree of actuality of that audience body. More specifically, the commentary addresses the local genre of esitystaide, developed especially in the Helsinki-area during the last 30 years. Neologism beforemance art is introduced due to a lack of an English equivalent. Esitystaide/beforemance art is the artistic context of this study and is presented as a genre of art, in which the complicity of audience bodies is a fundamental material of artistic creation. The Finnish word esitys, being the medium of the genre of esitystaide, is defined as the sum of a performance and an audience body. The theoretical approach towards audience bodies is presented as impartial with regard to different genres of art, but the practice of research favours esitystaide/beforemance art. This leads to political conclusions that defend the exposed complicity of and the experimental relation to audience bodies which are characteristic for this specific genre.
This theoretical argumentation has been developed through an iterative series of 30 drafts and two examined artistic parts, made by the author, as well as through a parapractice of audience membership. The drafts and examined parts are works of esitystaide/beforemance art, in which printed or digital texts are staged in different ways for audiences to read. The works and the thinking developed in them have been significantly affected by dialogues with audience members and their feedback. The commentary discloses how the process of thinking, resulting in the main arguments of the work, has evolved through this artistic research practice and how temporal, spatial, textual and material design of the events has been developed to address more adequately the phenomenon of an audience body. The parapractice of audience membership is introduced as a term describing the attendance of artworks made by others—a way of accumulating knowledge parallel to and yet different from practicing art.
The arguments made in the commentary aim to provide conceptual tools for artists, scholars and pedagogues who attend the phenomenon of audience in their work. They can also serve as a basis for further research on the political significance of esitystaide/beforemance art and related art forms. Methodologically, the research offers an example of an iterative and dialogical artistic research practice and its presentation; the relationship between art and theory unfolds as both fruitful and troubled. Through the introduction of the parapractice of audience membership, it argues for using art, equally to the use of bibliographical materials, as reference material of artistic research. Through the use of a Finnish term and its local context as part of concept-creation in English, the work defends the importance of local thinking, which links artistic research to the land upon which it takes form.Tiivistelmä
Tämä taiteellinen väitöstutkimus lähestyy taidetta teosten moninaisuuden sijaan esiin kutsuttujen kollektiivisten ruumiiden moninaisuutena. Se käsittelee tapaa, jolla kollektiiviset yleisöruumiit kokoontuvat suhteessa esitettyyn taiteeseen, sekä alisteisina sille että sen rikoskumppaneina.
Kommentaarin keskeisenä käsitteenä esitellään yleisöruumis, joka muodostuu, kun yksittäiset ruumiit kokoontuvat tullakseen yleisöksi. Yleisöruumista kuvataan sen muodostumiseen vaadittavien edellytysten, sen elinkaaren mahdollistavien olosuhteiden sekä sen muotoutumista ohjaavien ja havaittavan olemassaolon astetta määrittävien muuttujien kautta. Yleisöruumiin yleismääritelmää käytetään taustana, josta tarkennetaan paikalliseen, Helsingin alueella viimeisen 30 vuoden aikana kehittyneeseen esitystaiteen lajityyppiin. Sopivan englanninkielisen termin puuttuessa esitystaiteen käännöksenä käytetään omatekoista uudissanaa beforemance art. Esitystaide on tutkimuksen taiteellinen viitekehys; se esitellään taidemuotona, jossa yleisöruumiin rikoskumppanuutta hyödynnetään keskeisenä taiteellisen työn materiaalina. Esitystaiteen väline esitys määritellään performanssin ja yleisöruumiin summaksi. Yleisöruumiin käsite ei aseta mitään taiteenlajia erityisasemaan, mutta tutkimuspraktiikassa esitystaiteen merkitys korostuu. Tämä johtaa poliittisiin johtopäätöksiin, jotka puolustavat esitystaiteelle ominaista lähestymistapaa, jossa yleisöruumiisiin suhtaudutaan kokeellisesti ja niiden osallisuus taiteen tapahtumiseen on paljaasti esillä.
Nämä teoreettiset argumentit on kehitetty taiteellisen tutkimuspraktiikan sekä yleisön jäsenyyden parapraktiikan kautta. Tutkimuspraktiikka koostuu 30:stä esitysluonnoksesta ja kahdesta esitarkastetusta taiteellisesta osasta: esitystaiteesta, jossa yleisön luettaviksi tarjotut tekstit asettuvat näyttämön kontekstiin. Yleisöjen kanssa käyty dialogi ja heidän palautteensa on vaikuttanut merkittävässä määrin näihin esityksiin ja niissä ilmenevään ajatteluun. Kommentaarissa esitellään kuinka tutkimuksen keskeisiin argumentteihin johtanut ajatteluprosessi on kehittynyt taiteellisen tutkimuspraktiikan kautta sekä kuinka esitysten ajallinen, tilallinen, tekstuaalinen ja materiaalinen suunnittelu on kehittynyt paremmin ulottumaan yleisöruumiin ilmiöön. Yleisön jäsenyyden parapraktiikka esitellään terminä, joka kuvaa muiden tekemiin esityksiin osallistumista taiteelliselle harjoitukselle rinnakkaisena tapana tuottaa tietoa.
Tutkimuksen argumentit pyrkivät tarjoamaan yleisön ilmiön kanssa työskenteleville taiteilijoille, tutkijoille ja pedagogeille käsitteellisiä työkaluja. Ne voivat myös toimia taustana esitystaiteen ja sille rinnakkaisten ilmiöiden poliittisten merkitysten jatkotutkimukselle. Metodologisesti tutkimus on esimerkki iteratiivisesta ja dialogisesta taiteellisesta tutkimuspraktiikasta ja sen esittämisestä; taiteen ja teorian suhde paljastuu sekä hedelmälliseksi että hankalaksi. Esittelemällä yleisön jäsenyyden parapraktiikan se ehdottaa taiteen käyttöä taiteellisen tutkimuksen lähdemateriaalina tasavertaisesti bibliografisen materiaalin rinnalla. Käyttämällä suomenkielistä termiä ja sen paikallista viitekehystä englanninkielisen käsitteenmuodostuksen osana tutkimus puolustaa paikallisen ajattelun merkitystä ja sitoo taiteellisen tutkimuksen maahan, jolla se muotoutuu.Abstrakt
Denna konstnärliga doktorsavhandling närmar sig konst som en mångfald av sammankallade kollektiva kroppar, i stället för en mångfald av verk. Den handlar om hur kollektiva publikkroppar samlas i relation till konstnärliga föreställningar, både som underordnade till dem och som medbrottslingar med dem.
Det centrala begreppet i kommentaren är publikkroppen (eng. audience body), som bildas när enskilda kroppar samlas för att bli en publik. Publikkroppen beskrivs med hjälp av tre slags egenskaper: de förutsättningar som krävs för att forma den, de förhållanden som möjliggör dess livscykel samt de variabler som styr dess formande och bestämmer i vilken grad dess existens kan uppfattas. Den allmänna definitionen av publikkroppen används som bakgrund och preciseras till den lokala typen av esitystaide som utvecklats i Helsingforsregionen under de senaste 30 åren. Esitystaide är den konstnärliga referensramen för forskningen; den presenteras som en konstform där publikkroppens medbrottslighet utnyttjas som ett centralt material i det konstnärliga arbetet. Det finska ordet esitys (sv. föreställning), som utgör genrensmedium i esitystaide, definieras som summan av performansen och publikkroppen. I denna studie föreslås den självskapade neologismen beforemance som den engelskspråkiga översättningen, med hänvisning till att något ställs fram inför (takes place before) publikkroppen. Begreppet publikkropp placerar ingen konstform i särställning, men i forskningen träder esitystaides betydelse tydligare fram. Detta leder till politiska slutsatser som försvarar ett för genrens kännetecknande tillvägagångssätt, där en förhåller sig experimentellt till publikkroppar och där deras delaktighet i konstens förlopp tydligt framgår.
Dessa teoretiska argument har utvecklats genom konstnärlig forskningspraktik som består av 30 utkast och två granskade konstnärliga arbeten, samt genom en parapraktik kring publikens delaktighet. Föreställningsutkasten och de förhandsgranskade delarna är verk av esitystaide, där texter som gjorts tillgängliga för publiken placerar sig i scenkontexten. Dialogen med publiken och deras respons har i hög grad påverkat dessa föreställningar och det tänkande som framkommer i dem. Kommentaren visar både hur den tankeprocess som lett till forskningens centrala argument har utvecklats genom konstnärlig forskningspraktik samt hur den tidsliga, rumsliga, textuella och materiella planeringen av föreställningarna har utvecklats så att den bättre omfattar publikkroppens fenomen. Parapraktiken kring publikens delaktighet presenteras som en term som beskriver deltagande i föreställningar skapade av andra som en parallell form till konstnärlig praktik för att producera kunskap.
Argumenten för forskningen strävar efter att erbjuda begreppsliga verktyg för konstnärer, forskare och pedagoger som arbetar med publikfenomenet. De kan även fungera som bakgrund för fortsatt forskning de politiska betydelserna av esitystaide och dess parallella fenomenens. Metodologiskt utgör forskningen ett exempel på en iterativ och dialogisk konstnärlig forskningspraktik, liksom på dess framställning; relationen mellan konst och teori framträder här som både fruktbar och problematisk. Genom att introducera parapraktiken kring publikens delaktighet föreslås att konsten kan användas som källmaterial i konstnärlig forskning på ett jämbördigt sätt med bibliografiskt material. Genom att använda den finskspråkiga termen och dess lokala referensram som en del av begreppsbildningen på engelska försvarar forskningen vikten av det lokala tänkandet och binder den konstnärliga forskningen till det land där den formas.1 Introduction
1.1 An artist with no audience
1.2 How to read this commentary
1.3 On languages, media and style
2 Performance + audience body = esitys
2.1 Audience as a body
2.2 The formation of an audience body
2.3 What is ‘esitystaide’?
2.4 Beforemance
3 Methodology
3.1 A two-pronged methodology
3.2 The parapractice of audience membership
3.3 Motifs
3.4. Methods
4 Artistic Research Practice Timeline
30 drafts, 2 examined artistic parts and some extras
5 Concluding remarks
6 Epilogue: retribution
7 Appendixes
7.1 Attended performances
7.2 Bibliography
7.3 Other Sources
7.4 Manuscripts
7.5 Acknowledgementsfi=ei tietoa saavutettavuudesta|sv=okänd tillgänglighet|en=unknown accessibility
Takaisin teinihuoneeseen: Tyttökulttuurista, audiosarjan käsikirjoittamisesta sekä ohjaamisesta
No full textTässä teatteritaiteen maisterin opinnäytteen kirjallisessa osiossa halusin syventää ymmärrystäni opinnäytteeni taiteellisen osion kautta tutuiksi tulleista aiheista: tyttökulttuurista ja omahuonetutkimuksesta. Teatteritaiteen maisterin opinnäytteeni taiteellinen osio on kuusiosainen audiosarja Taylor Swift, minun versioni (2024), jonka Yle tilasi ja julkaisi. Audiosarjassa kertoja Laura pohtii Taylor Swiftin johdattelemana tyttökulttuuria ja aikuiseksi kasvamista. Toimin teoksessa ohjaajana ja käsikirjoittajana. Audiosarjan tilaaja oli Ylen Radiogalleria (2016—2024).
Aloitan kuvaamalla oman henkilöhistoriani kautta suhdettani tyttöyteen ja minulle tärkeisiin kulttuuri-ilmiöhin. Pohdin omaa ja ympäröivän maailman suhtautumista näihin kulttuuri-ilmiöhin lapsuus- ja nuoruusaikanani.
Toisessa osassa pohdin kasvuani taiteilijana ja miten käsitykseni naiseudesta muuttui opintojeni aikana feminististen kirjojen sekä Teatterikorkeakoululla ja mediassa käytyjen keskustelujen myötä. Avaan lukijalle tässä osiossa omahuonetutkimuksen historiaa ja tyttökulttuuritutkimusta.
Kolmannessa osassa kuvaan lukijalle opinnäytteeni taiteellisen osion työskentelyprosessia ja sen aikana löytämääni työskentelytapaa. Lisäksi reflektoin oppimaani taiteellisen opinnäytteeni aikana ja sen jälkeen.
Opinnäytteeni tarjoaa näkökulmia siihen, miten nuoruuden kokemukset ja kiinnostuksen kohteet voivat muovautua osaksi taiteilijan ammatillista identiteettiä ja taiteellista ilmaisua.
Taylor Swift, minun versioni -audiosarja on kuunneltavissa Yle Areena -suoratoistopalvelusta 20.8.2025 saakka. Tarvittaessa audiosarjan ja käsikirjoituksen saa pyytämällä kirjoittajalta
Ytimez
No full textEnsimmäisessä luvussa avaan polkuani kohti Teatterikorkeakoulua. Matkaani Venäjällä ja yleisesti ottaen omaa alkutaivaltani taiteilijana. Yritän jakaa koko opinnäytetyön tietynlaiseen alku – keskikohta- loppu tapaiseen aristoteliseen kaareen, jotta sitä olisi helppo lukea ja seurata, niin itselleni kuin lukijalle. Tämä ensimmäinen osio, ennen koulun alkua on siis ALKU.
Toisessa osassa avaan matkaani Teatterikorkeakoulussa. Kandivuosia oikeastaan ja avaan itselleni tärkeimpiä oppeja niiden vuosien varrelta. Avaan hiukan termiä ytimessä ja käytän lähteenäni Stanislavskin tekstejä, sekä Samuli Niittymäen apurahahakemusta koneen säätiölle vuodelta 2025. Kirjoitan taustatarinoiden kirjoittamisesta ja itselleni tärkeistä prosesseista näyttelijän työssä. Kirjoitan myös siemenestä, josta on lähtenyt himoni tulla kokonaisvaltaiseksi elokuvantekijäksi. Tämä osio olisi siis KESKIKOHTA.
Kolmannessa osioissa avaan taivaltani kentälle. Astuin kentälle heti kandin jälkeen ja kirjoitan niistä kamerakokemuksista, jotka olivat minulle sinä aikana tärkeitä oppeja. Kokemusmaailmastani muutenkin niiden projektien parissa, ja lopulta avaan itselleni, tähänastisen urani tärkeintä teosta; A.K.A. –esitystä, jonka ohjasi Tuomas Parkkinen ja jonka kantaesitys oli teatteri Jurkassa. Kirjoitan ensin sen harjoitusajasta, ensi- illasta ja sen jälkeisistä esityksistä ja sen jälkeen siirryn siihen, miltä on tuntunut, kun olemme esityksen kanssa siirtyneet Lappeenrantaan ja esityksiä on jo yli 30 takana.
Viimeinen osio on tietynlainen epilogi. Siinä pidän tietynlaisen loppupuheen, tai ehkä jopa manifestin, sillä tykkään isoista puheista. Ja kiitokset koulutukselleni ja opettajille
Back and Forth Between Love and the Heart
No full textBack and Forth in Liquid Synchrony is an interactive installation that invites people to connect through heart rate synchronization. Participants share their heartbeats with another ear via pulse sensors and loudspeakers. When a person leaves, their presence lingers as their heartbeat continues to play. In a soft environment, the visitors’ bodies become part of a round heartless organ, in an interconnected loop of heartbeats. Physically and emotionally, the piece challenges our perceptions of distance and proximity.
This Could Be Our Sextape is an audiovisual installation that examines how the hearts of two people behave during an intimate encounter. As the interaction unfolds, their heartbeats synchronize and desynchronize. A monitor displays a text-based dialogue in which the couple discuss intimacy, sex, love, and their relationship. The work raises questions about the boundaries between private and public spaces, as well as the performative and societal issues of sexuality.
The written thesis explains the theoretical context that informed the creation of the artworks. It also highlights important themes and questions conveyed through the works. It provides insight into my artistic practice and the type of art I create. The first chapter provides an overview of the definition of love and societal issues in relationships. These issues emerge from my life experiences and social studies (the works of Bauman, Illouz, hooks, Strömquist, etc.). Through the thesis, I strive to connect my personal life to my art because the making of my work stems from personal experiences.
The second chapter addresses the significant themes and questions I discovered while creating the artworks. It talks about the uncanny sensation of the encounter with the heart and how the heart sound was treated in the works, as well as the effect it had. Through my writing, I emphasize the importance of the heart in my practice and the connection between the heart and the loss of my father. The text also touches on questions of space and materiality, as well as the exploration of different types of intimate settings in the works
Kuinka surusta rakennetaan maisema
No full textTämän opinnäytteen tarkoitus on kuvata keskeneräisen kuvista ja runoista koostuvan kirjan Musta joki maailmaa ja sen rakentumisen prosessia. Avaan lukijalle miksi olen tullut kutsutuksi tämän aiheen luo, millaisten mittakaavojen äärellä olen, millaista muotoa aihe ehdottaa ja mitä tämä teksti tekee maailmassa. Olen pyrkinyt vastaamaan taiteelliseen kysymykseeni erilaisista kirjoittamisen ja lukemisen näkökulmista: Mitä on rakentaa surusta maisema? Millaista poetiikkaa joki ehdottaa? Päädyn tavoittelemaan aistiseen tietoon ja ajatteluun nojaavaa, monimutkaisia olemisen tapoja kerrostavaa sekä historiallisiin kerroksiin ja maisemaan sitoutuvaa kirjoitusta.
Iijoki — tai yöjoki — oli aikoinaan yksi Suomen parhaista lohijoista, kunnes se padottiin viidestä kohtaa 1960- ja -70-luvuilla. Padot toivat töitä pieniin jokivarrella sijaitseviin kyliin, mutta samalla muuttivat maiseman ja ihmisen suhteen ympäristöönsä. Ne toimivat lähtökohtana pohdinnalle surusta, jota tarkastelen opinnäytteessä muun muassa historiallisen trauman, ilmastonmuutoksen, kollektiivisen ja virallisen muistin sekä jälkimuistin näkökulmista.
Opinnäytteeni koostuu kolmesta esseestä, joihin punoutuu mukaan kirjoittamiani fragmentteja teoksesta eikä siihen liity erillistä taiteellista osaa. Minua kiinnostaa millaisessa tunteessa ihminen muistaa ja ymmärtää historiansa sekä kohtaa ympäristön. Ensimmäisessä esseessä tarkastelen sotatrauman ja ympäristötrauman yhteenkietoutumista Pohjois-Suomessa. Sen aiheena on oma lapsuuteni muisti ja erityisesti isältäni perityt jälkimuistot sodasta. Toisessa esseessä esittelen kaunokirjallisia keinoja sekä kirjaan valitsemiani elementtejä, joiden avulla pyrin ratkaisemaan joen poetiikan ja teoksen muodon kysymystä. Kolmannessa esseessä “Yö” pohdin kuolemaa: Miksi kirjoitan kohti mahdotonta kokemusta, myös tulevaisuudessa siintävää ilmastonmuutoksen tuhoa?
Opinnäyte on samalla eräänlainen koe ajattelun ja kirjoittamisen virtaavuudesta. Keskustelen kirjailijoiden ja kuvataiteilijoiden, kuten Maurice Blanchot’n, Anne Carsonin, Derek Jarmanin, Timo K. Mukan ja Alice Oswaldin kanssa
Sydämenlyönneistä ja putoamisesta
No full textOpinnäytteessäni käsittelen tekeillä olevan visuaalisen romaanini ”Jäähain pimeä kirja” käsikirjoitusprosessia ja siihen liittyviä tutkimusmatkoja. Opinnäytteen taiteellinen osa on otteita romaanikäsikirjoituksesta, joka sijoittuu Pohjois-Atlantilla seilaavalle rahtilaivalle. Kirjan päähenkilö on laivalla työskentelevä dissosioiva kansiharjoittelija, ja kutsun sitä autofantasiaksi. Materiaali kirjaan on syntynyt taiteellisen tutkimusmatkailun, toisin sanoen elämälle antautumisen keinoin. Se tarkoittaa minulle jatkuvaa, uteliasta, taiteellista prosessia, jota ei olisi ilman elämässä vallitsevaa keskeneräisyyttä, siinä väistämättä tapahtuvia käänteitä ja yllätyksiä, ja niiden sulautumista osaksi tekemistä. Kerron tähän mennessä yhdeksän vuotta kestäneestä matkasta, jonka suuntana on ollut maailman tiettävästi pitkäikäisin selkärankainen eli jäähai. Matka on vienyt minua sekä Pohjois-Atlantin pohjassa elävän, fyysisen jäähain luokse että kohti jäähain ideaa. Mitä kaikkea jäähai ja sen aktiivinen poissaolo ja tietämättömyys projektistani on minulle näiden vuosien aikana tarkoittanut ja opettanut, kuinka lukemattomat kohtaamiset Atlantin valtameren eri puolilla ovat muokanneet tekemistäni, ja mitä ajattelen tästä kaikesta nyt? Tekstini avaa matkan varrella heränneitä kysymyksiä toisen elävän kohtaamisesta ja tämän itsemääräämisoikeuden ja koko olemassaolon kunnioittamisesta. Käsittelen epävarmuuden, keskeneräisyyden ja jatkuvan luopumisen kanssa elämistä eli putoamista eri muodoissaan, näkyväksi tulemista, hitauden ja hiljaisuuden merkityksiä ja niiden ilmenemisen keinoja tekstissä. Reitit rakentuvat muun muassa kirjallisuudesta, muusta taiteesta ja arjesta löytämieni keskustelukumppanien välille. Tekstissä vierailevat esimerkiksi Emmanuel Levinas, Clarice Lispector, Roberto Juarroz, ystävät, ohikiitävät tuttavuudet ja monenlaiset merieläimet. Opiskelutoverini ja opettajani Teatterikorkeakoulussa, heidän kanssaan käymäni keskustelut ja maisteriopintojen kurssit ovat vaikuttaneet työskentelyni ja ajatteluni suuntiin merkittävällä tavalla ja ovat myös läsnä opinnäytteessäni. Kirjoitan opinnäytteen teoreettisen osan sinäkertojalla, jonka mahdollisuuksia olen tutkinut maisteriopintojeni ajan, ja jota käytän myös romaanikäsikirjoituksessani. Tarkastelen, mitä olen sinäkertojasta oppinut ja millä tavalla olen opetellut käyttämään sitä ajan kulumisen, paikan, useiden samanaikaisten aikatasojen ja sisäisten tilojen kuvaamisessa. Sinäkertojan löytyminen on mahdollistanut esimerkiksi dissosiaatiokokemusten sisältä kirjoittamisen ja auttanut tosielämään perustuvien tapahtumien muokkaamisessa fiktioksi. Teoreettisen osan kirjoittaminen sinäkertojalla on ollut tärkeä osa prosessia. Se on myös avannut uusia polkuja kertojan laajentamiseksi ja herättänyt kysymyksiä, joista osa on yhä avoinna. Teoreettinen osa yhdistelee teoriaa, tieteellisiä faktoja, esseekerrontaa ja kaunokirjallista tyyliä. Se sisältää myös haastattelu- ja valokuvamuotoista dokumentaatiota jäähaimatkoiltani. Muodollaan se kysyy, kuinka erilaisia tietämisen keinoja, totuuksia ja todellisuuksia keskenään arvotetaan ja onko ihmeen kokemukselle, selittämättömälle ja tuntemattomalle yhä tilaa maailmassamme. Se on myös eräänlainen manifesti taiteen tekemisen ilon ja siihen minulle erottamattomasti liittyvän leikin ääreltä