190942 research outputs found
Sort by
ACSS2-hiljennyksen vaikutus geenien ilmentymiseen maksasyöpäsoluissa
No full textMetabolic reprogramming is a common event in multiple cancer types, including liver cancer. Changes in the cellular metabolic environment can alter the epigenomic landscape and gene expression in cancer cells. Acetyl-CoA synthetase 2 (ACSS2) is one of the metabolic enzymes regulating acetyl-CoA metabolism and is often upregulated in liver cancer. ACSS2 can localize to the nucleus and regulate histone acetylation, suggesting that it could also alter epigenetic regulatory networks and affect cancer development. Yet, the exact effects of ACSS2 on histone acetylation and gene expression remain unknown in liver cancer. The goal of this project was to analyse the effect of ACSS2 on gene regulation in liver cancer.
Since hepatocellular carcinoma (HCC) is the most common form of liver cancer, two HCC cell lines, HepG2 and HuH-7, were used to study the role of ACSS2 in liver cancer cells. ACSS2 knockdown (KD) cells were generated from wildtype (WT) cells using short hairpin RNA (shRNA) designed to target ACSS2 expression at the mRNA level. RNA was isolated from ACSS2 KD and WT cells, and RNA sequencing (RNA-seq) was performed using Illumina next-generation sequencing. The RNA-seq data from ACSS2 KD cells was compared to the data from WT cells to reveal differential expression (DE) and functional changes.
The generation of ACSS2 KD cells was validated using Western blot antibody detection and RNA-seq data. Based on the decreased ACSS2 expression on both protein and mRNA levels, the shRNA-mediated silencing of ACSS2 was successful. Both up- and downregulated genes were detected in HepG2 and HuH-7 cells, indicating that ACSS2 affects gene expression in HCC cells. However, the DE genes varied between the cell lines. According to the gene set enrichment analysis, the changes in HepG2 cells indicated alterations in specific metabolic processes and the identity of the cell. In HuH-7 cells, the immune response was activated and normal cellular functions, such as protein synthesis, were downregulated. The different responses to the ACSS2 KD could be explained by the different basal ACSS2 expression levels in HepG2 and HuH-7 WT cells and functional differences of the cell lines, suggesting that the role of ACSS2 could vary between the cell lines.
In conclusion, the results confirm that the shRNA method is sufficient to produce ACSS2 KD cells and that ACSS2 alters gene expression in HCC cells. As suggested by the literature, histone acetylation is the likely mechanism by which ACSS2 alters gene expression. To further explain the differences observed between the two cell lines and confirm the possible epigenetic alterations, additional research is needed. The complete role of ACSS2 in HCC development and progression could be revealed by identifying the exact changes in histone acetylation profiles upon ACSS2 KD.Solumetabolian uudelleenohjelmointi on tavallinen piirre useissa eri syöpätyypeissä, kuten maksasyövässä. Muutokset solun metaboliassa voivat vaikuttaa epigenomiin, geenisäätelyyn ja syövän kehittymiseen. Asetyyli-CoA syntetaasi 2 (ACSS2) on yksi metabolisista entsyymeistä, jotka säätelevät asetyyli-CoA-metaboliaa, ja ACSS2-geenin ilmentymisen kasvu on yleistä maksasyövässä. Aiemmissa tutkimuksissa on havaittu, että ACSS2 voi lokalisoitua tumaan, jossa se säätelee histonien asetylaatiota ja mahdollisesti muokkaa epigenomia. Toistaiseksi ei tiedetä, miten ACSS2 tarkalleen vaikuttaa histonien asetylaatioon ja geenien ilmentymiseen maksasyövässä. Tämän maisterintutkielman tavoitteena oli tutkia ACSS2:n vaikutuksia geenien ilmentymiseen maksasyövässä.
Yleisin maksasyöpätyyppi on hepatosellulaarinen karsinooma (hepatocellular carcinoma, HCC), minkä vuoksi ACSS2:n roolia maksasyövässä tutkittiin kahden HCC-solulinjan, HepG2 ja HuH-7, avulla. Villityypin (wildtype, WT) soluihin tehtiin RNA-interferenssiä (RNA interference, RNAi) hyödyntämällä ACSS2-hiljennys (knockdown, KD), jossa ACSS2-geenin ilmentyminen estettiin mRNA-tasolla. WT- ja ACSS2 KD-soluista eristettiin mRNA, joka sekvensoitiin Illumina-sekvensointimenetelmällä. ACSS2 KD-soluista saatua RNA-sekvensointidataa verrattiin WT-soluista saatuun dataan, jotta saatiin selville ACSS2:n vaikutus muiden geenien ilmentymiseen ja solujen toimintaan.
ACSS2-geenin ilmentymistä arvioitiin proteiini- ja mRNA-tasoilla Western blot -vasta-ainemäärityksen ja RNA-sekvensointidatan avulla. ACSS2-geenin ilmentyminen oli ACSS2 KD-soluissa matalampi kuin WT-soluissa, joten hiljennys RNAi:n avulla oli onnistunut. Tulosten perusteella ACSS2 vaikuttaa muiden geenien ilmentymiseen, sillä ACSS2 KD-soluissa havaittiin sekä enemmän että vähemmän ilmentyneitä geenejä verrattuna WT-soluihin. Geenit, joissa muutoksia havaittiin, olivat kuitenkin erilaisia HepG2- ja HuH-7-solujen välillä. Data-analyysin perusteella HepG2-soluissa tapahtui muutoksia solun identiteetissä sekä tietyissä metaboliareiteissä. Sen sijaan HuH-7-soluissa ACSS2:n puute laukaisi immuunivasteen ja vähensi solun normaaleja toimintoja, kuten proteiinisynteesiä. Eroja solulinjojen välillä voisi mahdollisesti selittää ACSS2:n erilainen rooli, sillä HepG2 ja HuH-7-solujen ominaisuudet ja ACSS2-geenin määrä WT-soluissa ovat erilaisia.
Koska ACSS2 vaikuttaa kirjallisuuden perusteella histonien asetylaatioon, muutokset epigenomissa ovat todennäköinen syy havaittuihin RNAi-välitteisen ACSS2-hiljennyksen aiheuttamiin muutoksiin HCC-soluissa. Jotta ACSS2:n mahdollisesti aiheuttaman histonien asetylaation rooli geenien ilmentymisen muutoksissa sekä havaitut erot eri solulinjojen välillä voitaisiin selittää, tarvitaan lisää tutkimusta epigenomin muutoksista ACSS2-hiljennetyissä soluissa
Modelling a novel neurodevelopment disorder : A framework to edit non-coding genes in hiPSCs
No full textAlternative splicing is a fundamental cellular process to generate transcript and isoform diversity throughout human development. In particular, the brain and its regions have among the most complex splicing landscapes in the human body.
Neurodevelopmental disorders (NDDs) are a large, heterogeneous group of rare conditions that arise from the disruption of key steps during
neurodevelopment. Congenital mutations in more than 2000 protein-coding genes have been associated with NDDs, but it was not until 2024 that NDD-associated mutations were found to map in small nuclear RNAs of the major spliceosome (e.g. RNU4-2) as prevalent disease drivers. However, disease-relevant cell types and models are currently unavailable, which hampers our capacity to understand the functional impact of these variants. For
this reason, the main goal of this master’s thesis was to engineer NDD-associated RNU4-2 mutations in the genome of human induced pluripotent stem cells (hiPSCs) as the first step to understand the mechanisms of RNU4-2-associated disorders.
Here, I report a CRISPR/Cas strategy that allowed us to advance towards the establishment of a hiPSC-based model harboring RNU4-2 mutations in a single genetic background. We provide a rationale for a novel screening method, the Mutagenesis-based Cleavage Profiling, essential for detecting precisely engineered alleles within a scarless genome editing framework needed for non-coding genes. Similarly, the downstream validation of two cell lines carrying informative RNU4-2 constructs evidenced a RNU4-2-specific effect without altering their karyotypic formula, or their ability to express pluripotency markers.
Our work sets a strong foundation for the modelling of RNU4-2-associated disorders in hiPSCs. In the future, our models are expected to undergo neuronal and retinal differentiation protocols to identify the underlying transcriptional and splicing signatures upon RNU4-2 disruption
Bedömning av rollen för abnorm mikrogliaaktivering i schizofreni med en tri-kulturmodell
No full textSchizophrenia is a severe psychotic disorder marked by substantial heterogeneity, complicating both
clinical management and research progress. While the aetiology of schizophrenia is largely unknown,
growing evidence alludes to a foetal origin, with genetic and immune interactions shaping disease risk,
despite symptoms emerging later in life. A leading hypothesis suggests schizophrenia arises from
genetic predisposition combined with an environmental trigger, such as maternal immune activation,
which can alter foetal brain development. Microglia, the brain’s immune cells, regulate
neurodevelopmental processes including synaptic pruning and neuronal maturation. As schizophrenia
is considered a neurodevelopmental disorder, microglia have been implicated in its progression.
Dysregulated microglial activity, such as priming and overactivation, can be influenced by genetic
susceptibility and maternal immune activation. A key consequence of this may be excessive synaptic
pruning of prefrontal cortex pyramidal neurons, impairing executive and cognitive functions, as seen in
patients with schizophrenia.
The aim of this thesis was to examine aberrant microglial activation in response to immune stimulation
in schizophrenia, specifically in the context of genetic predisposition. To achieve this, I leveraged a
unique cohort of induced pluripotent stem cells derived from monozygotic twins discordant for
schizophrenia and unaffected controls. These were differentiated into microglia-like cells (iMGLs), and
cortical neurons, which were co-cultured with rat astrocytes in a tri-culture system. Lipopolysaccharide
and polyinosinic:polycytidylic acid were used as bacterial and viral mimics, respectively, to serve as the
environmental triggers. To assess the effects of immune stimulation on iMGLs between conditions, I
measured cytokine release, synapse engulfment, spontaneous neuronal activity, and morphological
complexity. This elucidated differences in microglial activation dynamics and revealed its impact on
neuronal connectivity in the context of genetic predisposition.
Results revealed that affected twin-derived iMGLs cause greater network variability of healthy neurons
and engulf more synapses compared to unaffected control-derived iMGLs, suggesting microglial
overactivation. Bacterial inflammation appeared particularly potent in exposing these disparities,
implicating the toll-like receptor 4-NF-κB pathway in microglial overactivation. Additionally,
disparities between conditions, suggest a potential protective phenotype in the unaffected twin. In
conclusion, the results of this study provide new insights into immune dysregulation in schizophrenia.
To this end, future research should explore pathways leading to microglia overactivation and how
unaffected twins may exhibit differential regulation of this pathway.Schizofreni är en allvarlig psykotisk störning som kännetecknas av stor heterogenitet, vilket försvårar
både klinisk behandling och forskningsarbete. Även om etiologin för schizofreni är i stor sett okänd,
anspelar växande bevis på ett fosterursprung, med genetiska och immuna interaktioner som formar
sjukdomsrisken, trots att symptomen dyker upp senare i livet. En ledande hypotes tyder på att schizofreni
uppstår från genetisk benägenhet i kombination med en miljöutlösande faktor, såsom moderns
immunaktivering, vilket kan förändra fostrets hjärnutveckling. Mikroglia, hjärnans immunceller,
reglerar neuroutvecklingsprocesser inklusive synaptisk beskärning och neuronmognad. Eftersom
schizofreni anses vara en neuroutvecklingsstörning har mikroglia föreslagits spela en roll i sjukdomens
utveckling. Störningar i mikrogliaaktivitet, såsom för- och överaktivering, kan påverkas av genetisk
benägenhet och moderns immunaktivering. En viktig konsekvens av detta kan vara överdriven synaptisk
beskärning av prefrontala cortex pyramidala neuroner, vilket försämrar exekutiva och kognitiva
funktioner, som ses hos patienter med schizofreni.
Syftet med denna avhandling var att undersöka abnorm mikrogliaaktivering som svar på
immunstimulering i schizofreni, specifikt i samband med genetisk benägenhet. För att uppnå detta
utnyttjade jag en unik kohort av inducerade pluripotenta stamceller härledda från monozygota tvillingar
där en tvilling har schizofreni och den andra inte, samt från opåverkade kontroller. Dessa
differentierades till mikroglia-lika celler (iMGL:er) och kortikala neuroner, som samodlades med
råttastrocyter i ett tri-kultursystem. Lipopolysackarid och polyinosin:polycytidylsyra användes som
bakterie- respektive virushärmare för att fungera som miljöutlösare. För att bedöma effekterna av
immunstimuleringen på iMGL:erna mellan grupperna, mätte jag cytokinfrigörelse, synapsuppslukning,
spontan neuronal aktivitet och morfologisk komplexitet. Detta klargjorde skillnader i
mikrogliaaktiveringsdynamik och avslöjade dess inverkan på neuronal konnektivitet i samband med
genetisk benägenhet.
Resultaten visade att påverkade tvillingshärledda iMGL:er orsakar större nätverksvariabilitet hos friska
neuroner och uppslukar fler synapser jämfört med opåverkade kontrollhärledda iMGL:erna, vilket tyder
på mikrogliaöveraktivering. Bakteriell inflammation verkade särskilt potent för att exponera dessa
skillnader, vilket implicerar toll-lika receptor 4-NF-κB-signaleringsvägen i mikrogliaöveraktivering.
Dessutom antyder skillnader mellan tillstånden en potentiell skyddande fenotyp hos den opåverkade
tvillingen. Sammanfattningsvis ger resultaten av denna studie nya insikter om immunförändringar vid
schizofreni. För detta ändamål bör framtida forskning utforska vägar som leder till
mikrogliaöveraktivering och hur opåverkade tvillingar kan uppvisa differentiell reglering av denna
signaleringsväg
Fusobacterium nucleatumin aiheuttamat epigeneettiset muutokset paksusuolensyövässä
No full textFusobacterium nucleatum (Fn) is increasingly recognized as a potential oncomicrobe associated with colorectal cancer (CRC), yet its role as a passenger or driver in tumorigenesis remains unresolved. While common genetic mutations in CRC are well-characterized, they do not fully explain diverse mechanisms in tumor development, prompting increasing interest in environmental and non-genetic factors such as the gut microbiota. Microbiota-induced epigenetic changes remain understudied, despite their potential role in shaping cancer biology. In this study we investigate how low-level Fn infection influences gene expression programs, invasion capacity and proliferation dynamics in two distinct CRC cell lines. We aimed to assess whether bacterial exposure induces molecular changes relevant to CRC progression, with attention to early host responses and potential implications to chromatin regulation, which is the key mediator for non-genetic alterations in cancer.
In this study, RNA-sequencing, bacterial invasion, and proliferation assays were used to evaluate the effects of Fn on COLO320dm and GP5d CRC cell lines. Our findings reveal Fn exhibiting minimal invasiveness in these host cells, however its attachment alone triggered transcriptional changes. Fn infection led to a small reduction in host cell proliferation rates, potentially through interference with cell cycle regulation, metabolic activity, stress response pathways, or from the combination of all. Transcriptomic analysis at 24 hours post-infection showed upregulation of heat shock proteins and genes linked to cell signaling, proliferation and metabolic adaptation. By 48 hours, COLO320dm returned to baseline, whereas GP5d retained a sustained activation of inflammatory and proliferative genes, including TNF-α/NF-κB signaling. These transcriptomic and cell line-specific changes suggest that even limited Fn exposure can remodel host gene expression towards tumor-promoting direction. Our findings highlight that Fn can influence CRC cell behaviour through early inflammatory signaling and potential epigenetic reprogramming, including changes in chromatin-associated gene expression. These infection-driven responses may contribute to microenvironmental remodelling, immune recruitment, and cancer progression. Further research is needed to investigate the precise epigenetic mechanisms involved, the long-term consequences of Fn exposure and the potential of Fn as a biomarker or therapeutic target in CRC.Fusobacterium nucleatum (Fn) kuuluu suun normaalimikrobistoon, jolla on havaittu yhteys paksusuolensyöpään. Fn on siten mahdollinen onkomikrobi, mutta sen merkitys syövän kehityksessä on edelleen epäselvä. Vaikka paksusuolensyövälle tyypilliset geneettiset mutaatiot ovat hyvin kartoitettuja, ne eivät yksin riitä selittämään kasvaimen kehitykseen vaikuttavia moninaisia mekanismeja. Tämän vuoksi ei-geneettisiin muutoksiin ja ympäristötekijöihin, kuten suolistomikrobiomiin, kohdistuva kiinnostus on lisääntynyt. Mikrobiomin aiheuttamat epigeneettiset muutokset ovat edelleen huonosti tunnettuja, vaikka niillä voi olla merkittävä rooli syöpäbiologiassa. Tässä tutkimuksessa selvitämme, kuinka matalatasoinen Fn-infektio vaikuttaa geeniekspressioon, bakteerin invaasiokykyyn sekä isäntäsolujen kasvumekanismeihin kahdessa eri paksusuolisyöpäsolulinjassa. Tarkoituksena on arvioida, aiheuttaako bakteerialtistus molekulaarisia muutoksia, joilla voi olla merkitystä paksusuolensyövän etenemisessä, keskittyen erityisesti isäntäsolujen varhaisiin vasteisiin sekä mahdollisiin vaikutuksiin kromatiinin säätelyssä. Tässä tutkimuksessa arvioimme F. nucleatumin vaikutuksia COLO320dm- ja GP5d-paksusuolisyöpäsolulinjoihin RNA-sekvensoinnin, invaasio- ja kasvuanalyysien avulla. Tuloksemme osoittavat, että Fn on näissä isäntäsoluissa vain lievästi invasiivinen. Kuitenkin jo pelkkä bakteerin kiinnittyminen soluihin aiheutti muutoksia solujen geeniekspressiossa. Fn-altistus johti lievään solujen kasvun hidastumiseen, mahdollisesti solusyklin säätelyn, aineenvaihdunnan tai stressivasteiden häiriintymisen seurauksena. RNA-sekvensointianalyysi 24 tunnin altistuksen jälkeen osoitti lämpöshokkiproteiineihin sekä solusignalointiin ja -kasvuun sekä metaboliseen sopeutumiseen liittyvien geenien ilmentymisen lisääntymistä. 48 tunnin kohdalla COLO320dm-solulinjan transkriptioprofiili palautui lähtötilanteen kaltaiseksi, kun taas GP5d-solulinjassa havaittiin edelleen tulehdus- ja proliferaatiogeeniaktivaatiota, kuten TNF-α/NF-κB-signaalireitin aktivoituminen. Nämä transkriptio- ja solulinjakohtaiset muutokset viittaavat siihen, että vähäinenkin Fn-altistus voi vaikuttaa syöpäsolujen käyttäytymiseen käynnistämällä varhaisia tulehdusvasteita sekä mahdollisesti epigeneettistä uudelleenohjelmointia, mukaan lukien kromatiiniin liittyvien geenien säätelyä. Tällaiset infektion aiheuttamat vasteet voivat edistää syövän mikroympäristön muokkausta ja immuunisolujen rekrytointia. Jatkotutkimuksia tarvitaan selvittämään tarkempia epigeneettisiä mekanismeja, pitkäaikaisvaikutuksia sekä mahdollisuuksia käyttää F. nucleatumia biomarkkerina tai terapeuttisena kohteena paksusuolensyövän hoidossa
Interplay Between Mitochondrial Function and Chromosomal Stability in MLH1 Deficient Cells
No full textLynch syndrome is the most common hereditary colorectal cancer (CRC) syndrome caused by inherited mutations in DNA mismatch repair genes. Of those, MLH1 is the most mutated predisposition gene and is best known for its involvement in the DNA mismatch repair (MMR) pathway. In addition to the MMR, MLH1 has proved to have a multifunctional role in assisting in the maintenance of genomic stability. Emerging evidence suggests, that reduced levels of MLH1 directly contribute to an increased number of DNA double-strand breaks (DSBs), leading to chromosomal instability (CIN) through impaired mitochondrial function and homologous recombination directed DSB repair.
This study aimed to test this hypothesis by evaluating the DNA damage status and mitochondrial functionality in MLH1 knock-down (KD) fibroblast cell lines with varying expression levels of MLH1. DNA damage levels and repair kinetics were inspected by implementing the Comet assay. Moreover, mitochondrial homeostasis examination was done by utilizing functional mitochondrial staining and analysing mitochondrial DNA copy number.
Although there was variability in the results, two KD cell lines exhibiting 30% (line 3A3) and 40% (line 2B7) MLH1 expression levels showed similar outcomes: decreased mitochondrial membrane potential, increased cellular reactive oxygen species (ROS) and stalled DNA damage repair as compared to control cell lines, suggesting the involvement of MLH1 deficiency.
It is known, that MLH1 depletion predisposes to DNA damage due to impaired MMR. The findings of this thesis contribute to the growing body of evidence, suggesting that MLH1 deficiency may increase the propensity for DNA DSBs, possibly due to impaired mitochondrial function and subsequent elevation in cellular ROS. Furthermore, this increase in DNA breaks may result in CIN. However, given the limited sample size, the results warrant future studies with larger datasets
Angiotensiinireseptorisalpaajien ja angiotensiinikonvertaasiestäjien vaikutus mahasyöpäpotilaiden elinaikaan: Maanlaajuinen suomalainen kohorttitutkimus
No full textReniini-angiotensiinisysteemi (RAS) on lisääntyvästi tunnistettu olevan yhteydessä karsinogeneesiin ja syövän etenemiseen. RAS:ia inhiboivilla lääkkeillä, kuten angiotensiinireseptorin (ATR) -salpaajien ja angiotensiinikonvertaasin (ACE) -estäjien hyödyistä on laajasti prekliinistä näyttöä mahasyövän etenemisen estossa. Kuitenkin kliininen näyttö ATR-salpaajien ja ACE-estäjien positiivisista vaikutuksista mahasyövän ennusteeseen perustuu tällä hetkellä vain muutamaan tutkimukseen. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, saadaanko suomalaisella väestöaineistolla vastaavia tuloksia kuin aiemmissa kohorttitutkimuksissa. Tutkimus toteutettiin takautuvana valtakunnallisena kohorttitutkimuksena, jossa syöpäpotilaiden rekisteritieto yhdistettiin ATR-salpaajien ja ACE-estäjien reseptinostotietoihin. Syöpädiagnoosin jälkeistä ATR-salpaajien ja ACE-estäjien käytön vaikutusta elinaikaan arvioitiin Coxin regressioanalyysillä. Tutkittavassa kohortissa oli 2986 histologisesti varmistettua mahasyöpäpotilasta, jotka olivat saaneen diagnoosin vuosien 2011 ja 2016 välillä. Seuranta oli jatkunut vuoden 2018 loppuun. Ensimmäisessä analyysissä ATR-salpaajilla ja ACE-estäjien myönteinen vaikutus näkyi vain ensimmäisellä puolella vuodella. Kun verrattiin niitä, jotka käyttivät lääkitystä koko seuranta-ajan ei-lääkkeen käyttäjiin, ATR-salpaajien käytöllä oli merkittävä yleistä kuolleisuutta vähentävä vaikutus (vakioitu hasardisuhde 0.52, 95% luottamusväli 0.39-0.68, p=0.047). Lisäksi vaikutus oli suurempi, jotka olivat käyttäneet ATR-salpaajia enemmän. Vastaavaa merkitsevää löydöstä ei nähty ACE-estäjien käytöllä. Tutkimus tukee sitä, että ATR-salpaajien käytöllä voisi olla suotuisa vaikutus mahasyöpäpotilaiden ennusteeseen.The renin-angiotensin system (RAS) has been increasingly recognized to be associated with carcinogenesis and cancer progression. There is extensive preclinical evidence suggesting the benefits of RAS-inhibiting drugs, such as angiotensin receptor blockers (ARBs) and angiotensin-converting enzyme inhibitors (ACEIs), in preventing the progression of gastric cancer. However, clinical evidence supporting the positive effects of ARBs and ACEIs on gastric cancer prognosis is currently limited only to a few studies. The purpose of this study is to investigate whether similar results to previous cohort studies can be obtained in a Finnish cohort. The study was conducted as a retrospective national cohort study, where cancer patient registry data was linked to prescription purchase records for ARBs and ACEIs. The effect of ARB and ACE inhibitor use after a cancer diagnosis on survival was assessed using Cox regression analysis. We identified 2986 histologically confirmed gastric cancer patients diagnosed between 2011 and 2016. Follow-up continued until the end of 2018. In the initial analysis, a positive effect of ARBs and ACE inhibitors was observed only during the first six months. However, when comparing those who continued medication for the full follow-up period to non-users, ARB use was associated with a significant reduction in overall mortality (adjusted hazard ratio 0.52, 95% confidence interval 0.39–0.68, p=0.047). Furthermore, the effect was greater for those with higher ARB dosage. A similar significant finding was not observed with ACEI use. Our study adds to the evidence that ARB use might have a beneficial impact on survival among gastric cancer patients
Familial clustering of microvascular complications in offspring of parents with type 1 diabetes: a population-based study
No full textFamilial clustering of microvascular complications has been reported among siblings with type 1 diabetes. We aimed to further unveil the phenomenon among parent-offspring pairs.
Among all individuals diagnosed with type 1 diabetes in Finland 1965–1979 with at least one child with the same disease and a diabetes duration of ≥15 years, we compiled a population-based cohort comprising 221 parent-offspring pairs. The status of diabetic kidney disease and severe diabetic retinopathy was determined by systematically reviewing medical records up until December 31st, 2020.
The presence of parental severe albuminuria increased the risk of offspring moderate albuminuria 2.27-fold (95% confidence interval 1.25–4.14, p=0.008) and offspring severe albuminuria 2.41-fold (1.00–5.83, p=0.049). Kidney failure in the parent further increased the risk of offspring moderate albuminuria to 2.60-fold (1.33–5.07, p=0.005) and offspring severe albuminuria to 3.04-fold (1.21–7.65, p=0.019). Severe diabetic retinopathy in the parent increased the offspring retinopathy risk 4.54-fold (2.07–9.96, p=0.0002).
To conclude, offspring of parents with diabetic kidney disease or severe diabetic retinopathy have a several-fold risk of the corresponding complication compared with offspring of parents without these complications. This observation highlights the importance of family history when assessing the complication risk among individuals with type 1 diabetes.Familjär anhopning av mikrovaskulära komplikationer har tidigare rapporterats bland syskonpar med typ 1-diabetes. Vi ämnade vidare undersöka fenomenet bland föräldra-barn par.
Vi sammanställde en populationsbaserad kohort bestående av 221 föräldra-barn par utgående från alla individer diagnostiserade med typ 1-diabetes i Finland 1965–1979, med åtminstone ett barn med samma sjukdom och en diabetesduration ≥15 år. Deltagarnas status av diabetisk njursjukdom och avancerad diabetesretinopati fastställdes genom systematisk granskning av deras patientjournaler fram till 31.12.2020.
Barn till föräldrar med tydligt ökad albuminuri hade en 2,27-faldig (95% konfidensintervall 1,25–4,14, p=0,008) risk för ökad albuminuri och en 2,41-faldig (1,00– 5,83, p=0,049) risk för tydligt ökad albuminuri. Om föräldern hade terminal njursvikt ökade barnets risk ytterligare: risken för ökad albuminuri var då 2,60-faldig (1,33–5,07, p=0,005) och risken för tydligt ökad albuminuri 3,04-faldig (1,21–7,65, p=0,019). Barn till föräldrar med avancerad diabetesretinopati hade en 4,54-faldig (2,07–9,96, p=0,0002) risk för motsvarande komplikation.
Sammanfattningsvis har barn till föräldrar med diabetisk njursjukdom eller diabetesretinopati en flerfaldig risk för motsvarande komplikation, i jämförelse med barn till föräldrar utan dessa komplikationer. Observationen understryker vikten av att beakta familjens sjukdomshistoria då man bedömer helhetsrisken för komplikationer hos personer med typ 1-diabetes
Virtuaalitodellisuuden hyödyntäminen lääketieteen simulaatio-opetuksessa, RCT-tutkimus
No full textVirtuaalitodellisuus (virtual reality, VR) on teknologia, jonka avulla käyttäjä voi todentuntuisesti toimia kolmiulotteisessa maailmassa. Yli kolmen vuosikymmenen ajan VR on luonut paikkaansa myös lääketieteessä. VR-simulaatioita on pitkään hyödynnetty etenkin anatomian opetuksessa ja kirurgian koulutuksessa. Nykyisin käyttö on laajentunut jo monille eri erikoisaloille sekä potilaiden hoitamiseen.
Kirjallisuuskatsauksessa kartoitettiin VR-simulaatioiden hyödyntämismahdollisuuksia lääketieteellisissä koulutusohjelmissa sekä esiteltiin eri erikoisalojen sovelluksia ja tutkimustuloksia aiheesta. Tutkimus on osa monikeskustutkimusta, jossa VR-simulaatiota verrattiin tavanomaiseen video-oppimiseen pienkirurgisen toimenpiteen opetusmuotona. Tutkimukseen osallistuneet lääketieteen opiskelijat satunnaistettiin kahteen ryhmään, ja he vastasivat oppimiskokemukseen liittyviin kysymyksiin validoidun kaavakkeen avulla.
Keskeisimpinä tuloksina havaittiin, että VR-ryhmän opiskelijat kokivat oppineensa enemmän ja hyötyneensä harjoituksesta enemmän kuin videoryhmäläiset. Opiskelijat myös kokivat VR-simulaation tuovan lisäarvoa opetusmuotona. Kuitenkaan asiaosaamisen kehittymisessä ei ilmennyt suuria eroja ryhmien välillä, ja tulokset perustuvat opiskelijoiden subjektiivisiin arvioihin.
VR:n kiistattomia etuja ovat toistettavuus, monipuolisuus ja omakohtaisuus. Eri opiskelijat voivat suorittaa täysin saman simulaation, ja suorituksista voidaan kerätä dataa oppimisen laajemmaksi arvioimiseksi. Haasteina VR-simulaatioissa voivat olla tarvittavan välineistön ja perehdytyksen hankkiminen sekä osittain puuttuva kosketustuntuma ja yllättävyys. Simulaation avulla voi hyvin esimerkiksi opetella toimenpiteen suoritusvaiheet, mutta tunteen instrumenteista ja oikeista kudoksista saa vasta toimenpidehuoneessa. Tutkimusta aiheesta tulee jatkaa ja pyrkiä määrittämään, mitkä elementit VR-simulaatiossa ovat oppimiselle otollisimmat ja miten sitä voisi kustannustehokkaasti hyödyntää lääketieteen koulutusohjelmissa
Puolalaisten villinäätäeläinten ja turkistarhaminkkien viromianalyysi : Aleutian tautia aiheuttavaan viruksen ja minkin Torque teno neovison -viruksen esiintyvyys, monimuotoisuus ja leviäminen sekä niiden samanaikainen infektio SARS-CoV-2-viruksen kanssa
No full textMink, both farmed and wild, are known carriers of various viruses, many of which are zoonotic. The mink’s susceptibility to a wide range of pathogens, coupled with anatomical similarities to human lungs, raises a concern regarding mink acting as a mixing vessel for interspecies transmission. This study analyzed the virome of wild and farmed mustelids in Poland (2019–2022), focusing on detection of Aleutian mink disease virus (AMDV) and mink Torque teno virus (mTTV). The species studied in this research included American mink (Neovison vison), Beech martens (Mustela foina), Black-footed ferret (Mustela nigripes), European badger (Meles meles), European pine martens (Martes martens), European polecats (Mustela putorius), and Eurasian otters (Lutra lutra). A total of 271 dried blood samples were tested with for antibodies in this study, and from 127 individuals, also a lung sample was available and tested with qPCR.
No evidence of SARS-CoV-2 or influenza A virus was found in wild mink populations with virome analysis, qPCR nor ELISA, although three farmed mink tested positive for SARS-CoV-2 by qPCR. Virome analysis identified 11 virus species in mink, and AMDV and mTTV were identified to infect mink and therefore selected for further study using PCR. This revealed frequent co-infection of AMDV and mTTV, with both viruses present in two of the SARS-CoV-2-positive mink. AMDV was most prevalent in American mink (Neovison vison), while other mustelid species showed serological evidence of exposure but were qPCR-negative—suggesting viral clearance. AMDV was found in 26.8 % of the samples, while mTTV was found in 89.5 % of tested samples, often alongside AMDV, but also independently. Phylogenetic analysis revealed both local persistence and inter-farm transmission of AMDV strains, including two potential spillover events between feral and farmed mink. mTTV strains showed low diversity in farms but greater diversity in wild populations. These findings highlight the role of mink as maintenance hosts for AMDV, the widespread presence of mTTV, and the risk of co-infections in fur farms. The findings stress the need for improved virus sampling, surveillance, and biosafety to monitor zoonotic threats and cross-species transmission.Minkit, sekä turkistarhatut, että villit, kantavat useita viruksia, joista monet ovat zoonoottisia. Minkkien alttius monille taudinaiheuttajille sekä niiden keuhkoja anatominen samankaltaisuus ihmisten kanssa herättää huolen minkkien mahdollisesta roolista toimia lajienvälisten viruskantojen sekoitusastiana. Tässä tutkimuksessa analysoitiin puolalaisten villien näätäeläinten ja turkistarhattujen minkkien viromia vuosilta 2019–2022, keskittyen Aleutian tautia aiheuttavaan viruksen (AMDV) sekä minkkien Torque teno -viruksen (mTTV) havaitsemiseen. Tutkimuksessa mukana olleet lajit olivat minkki (Neovison vison), kivinäätä (Mustela foina), mustajalkahilleri (Mustela nigripes), mäyrä (Meles meles), näätä (Martes martes), hilleri (Mustela putorius) ja saukko (Lutra lutra). Yhteensä 271 kuivaverinäytettä testattiin vasta-aineiden varalta, joista 127 yksilöstä oli myös keuhkokudosnäytteet, jotka tutkittiin qPCR:lla.
Villiminkkipopulaatioissa ei havaittu SARS-CoV-2- tai influenssa A -viruksia viromianalyysilla, qPCR:lla tai ELISA-testauksella, mutta kolme turkistarhattua minkkiä todettiin qPCR:lla SARS-CoV-2 positiivisiksi. Viromianalyysin löydökset olivat 11 viruslajia, ja AMDV sekä mTTV todettiin minkkiä infektoiviksi johtaen näiden virusten tutkimiseen tarkemmin qPCR:lla. qPCR-tulokset osoittivat AMDV:n ja mTTV:n olevan usein läsnä yhtäaikaisesti samassa eläimessä. Nämä molemmat virukset havaittiin myös kahdessa turkistarhatussa minkissä, jotka olivat SARS-CoV-2 positiivisia. AMDV oli yleisin minkeissä, kun taas muissa näätäeläimissä havaittiin AMDV vasta-aineita näiden jääden kuitenkin qPCR-negatiivisiksi viitaten eläimen päässeen eroon viruksesta. AMDV havaittiin 26,8 %:ssa näytteistä, kun taas mTTV todettiin 89,5 %:ssa testatuista näytteistä – usein yhdessä AMDV:n kanssa, mutta myös itsenäisesti. Fylogeneettinen analyysi osoitti AMDV-viruskantojen pysyvän samalla alueella, mutta myös siirtymistä turkistarhojen välillä, mukaan lukien kaksi mahdollista tapausta, jossa sama viruskanta löytyi eri vuoden näytteistä sekä villiminkistä, että turkistarhatusta minkistä ehdottaen viruksen siirtymistä luontoon turkistarhalta sekä toisinpäin. mTTV-viruskannat osoittivat vähäistä monimuotoisuutta turkistarhoilla, mutta villinäätäeläimillä oli eri viruskanta, kuin turkistarhoilla. Nämä painottavat tarvetta kattavammalle virustestaamiselle, tehostetulle seurannalle ja bioturvallisuustoiminnalle zoonoottisten uhkien ja lajienvälisten tartuntojen ehkäisemiselle
Nupoutuksen jälkeinen kipukäytös vasikoilla detomidiini-ketamiini-yhdistelmällä
No full textVasikoiden nupouttaminen on tavanomainen toimenpide, jossa eläimen sarvien kasvaminen estetään tuhoamalla sarvenaiheet. Nupoutuksen pääsyy on tavallisesti turvallisuus niin ihmisiä kuin muuta karjaa ajatellen. Toimenpide aiheuttaa yksilölle voimakasta kipua, joka voi jatkua useiden päivien ajan. Kuumapolttonupoutus on Suomessa ainoa sallittu tapa nupouttaa vasikoita ja kansallisessa lainsäädännössä määritetään, että nupoutettaessa tulee vasikoilla käyttää kivunlievityksen takaamiseksi rauhoituksen, paikallispuudutteen ja tulehduskipulääkkeen yhdistelmää. Vaikka nupoutuksen kivunlievitystä on tutkittu melko paljon, on aihetta silti syytä tutkia yhä tehokkaampien, turvallisempien, pitkäkestoisempien sekä kustannustehokkaampien lääkityksien löytämiseksi.
Tutkimus toteutettiin osana laajempaa lääkeainetutkimusta. Tutkimuksemme tavoitteena oli selvittää detomidiini-ketamiini-rauhoiteyhdistelmän kivunlievitystä tavallisemmin käytettyyn ksylatsiiniin verrattuna. Tutkimuksessa tarkasteltiin kivunlievitystä ja siihen liittyviä käytöksen muutoksia erityisesti nupoutustoimenpiteen jälkeisenä ajanjaksona. Kyseistä lääkeaineyhdistelmää ei tiedettävästi ole tutkittu aiemmin vasikoiden nupoutuskivun yhteydessä.
Tutkimukseen valittiin satunnaisesti 26 vasikkaa (ikä 22 ± 5,3 vrk) ja ne satunnaistettiin kahteen lääkeryhmään. Kumpikin ryhmä sai painokilojen mukaisesti annosteltuna rauhoitteeksi joko detomidiini-ketamiini-yhdistelmää tai ksylatsiinia. Lisäksi kaikille tutkimuksen vasikoille annosteltiin painokilojen mukaisesti johtopuudutuksena prokaiini-adrenaliini-paikallispuudutetta sekä tulehduskipulääkkeenä meloksikaamia. Kaikki tutkimuksen eläimet nupoutettiin kuumapolttokolvilla. Vasikoita videoitiin ympärivuorokautisesti kattoon asennetuilla kameroilla 24 tuntia ennen nupoutusta ja vähintään 48 tunnin ajan toimenpiteen jälkeen. Nupouttajat ja videoiden katsojat oli sokkoutettu, eivätkä he tienneet kumpaa rauhoitetta eläimet saivat. Saatua dataa tutkittiin lineaarisilla sekamalleilla.
Vasikoiden mahdollisen kipukäyttäytymisen katsominen sijoittui kolmeen 15 minuutin mittaiseen tarkastelujaksoon, joista ensimmäinen oli 6 tuntia ennen nupoutusta ja seuraavat 6 sekä 12 tuntia toimenpiteen jälkeen. Tarkastelujaksoissa tutkittiin vasikoiden pään ravistelun ja korvien heiluttelun lukumäärää. Tutkimuksessa eri lääkeryhmien välillä ei havaittu eroja, mutta tarkasteluajankohta suhteessa nupoutukseen vaikutti pään ravisteluun (p = 0,046) ja korvien heilutteluun (p = 0,009). Kummankin tutkitun käytöksen lukumäärät muuttuivat siten, että käyttäytymistä havaittiin enemmän nupoutuksen jälkeisenä aikana kuin mitä havaittiin ennen toimenpidettä. Lisäksi tutkimuksessa kävi ilmi, että eläimien pään ravistelu väheni (p = 0,044) kulmakertoimella -0,050, suhteessa vasikan painoon.
Koska eroa tutkittujen lääkeaineiden välillä ei havaittu, olisi voinut olla tarpeellista tutkia vasikoiden käyttäytymistä vielä laajemmin muun muassa muiden käyttäytymisten osalta. Tuloksista voidaan huomata, että koska eri tarkasteluajanjaksoilla sekä pään ravistelun että korvien heiluttelun lukumäärää lisääntyivät, eläimet kokivat kipua nupoutuksen jälkeen. Näin ollen vasikoiden kivun tutkimus nupouttamiseen liittyen on yhä edelleen tärkeä aihe, jotta vasikoiden kivunlievitys saadaan entistä paremmaksi