47495 research outputs found
Sort by
Mistä tuottoa eläkevaroille?: Suomalaisten työeläkevakuutusyhtiöiden sijoitustoiminta finanssikriisin jälkeen
No full textTässä kandidaatintutkielmassa tutkitaan suomalaisten työeläkevakuutusyhtiöiden sijoitustoimintaa vuosien 2007-2009 finanssikriisin jälkeen. Tutkielma keskittyy työeläkevakuutusyhtiöiden sijoitustoimintaan erityisesti matalien korkojen aikakaudella, joten tutkielma keskittyy aikavälille 2011-2019. Tarkasteltavana ovat muutokset suomalaisten työeläkevakuutusyhtiöiden sijoitusallokaation suhteellisissa osuuksissa tarkasteluaikaperiodilla.
Tutkielman ensimmäisessä pääluvussa esitetään tutkielman aihepiiri, tutkimusongelmat ja -rajaukset, keskeiset käsitteet, tutkimusmenetelmä ja -aineisto sekä lopulta tutkielman rakenne. Pääluvun tarkoitus on toimia perusteluna aihealueen tutkimiselle sekä valituille metodeille, joilla aihealuetta tutkitaan. Pääluvussa myös perustellaan syitä tiettyjen rajausten tekemiselle. Lopulta pääluvussa esitellään tutkielman keskeisimmät käsitteet lukijalle sekä tutkielman rakenne, jotta tutkielma olisi mahdollisimman sujuva ja selkeäkielinen.
Toisessa pääluvussa tutkimuksen taustateoriaa esitellään laajemmin. Tarkastelun kohteena on aihealueeseen liittyvän rahoitusteorian perusteiden tutkiminen sekä vuosien 2007-2009 finanssikriisin taustoittaminen. Pääluvun tarkoitus on tutkia sijoitustoimintaa yleisesti sekä taustoittaa syitä sille, minkä takia eläkesijoittamisen toimintaympäristö on nykyisessä tilassaan. Pääluvussa pyritään myös avaamaan sijoitustoimintaa niin, että tutkielmassa esiteltävät tulokset olisivat mahdollisimman ymmärrettäviä.
Kolmas pääluku tarkastelee suomalaista eläkejärjestelmää kokonaisuutena sekä työeläkevakuutusyhtiöiden sijoitustoiminnan erityispiirteitä. Pääluku keskittyy suomalaisen eläkejärjestelmän ominaisuuksien esittelyyn sekä sen sääntelyn ja eläkeyhtiöiden varainhallinnan esittelyyn. Nykyisestä sääntelystä esitetään myös mahdollisia ongelmakohtia, jotka voivat vaikuttaa työeläkevakuutusyhtiöiden sijoitustoimintaan. Pääluvun lopussa taustoitetaan myös matalien korkojen vaikutusta eläkeyhtiöiden sijoitustoimintaan.
Neljännessä pääluvussa taustoitetaan sekä eläkejärjestelmän nykytilannetta että tarkastellaan tarkemmin tutkielman tuloksia. Empiirisessä osiossa tutkitaan eläkejärjestelmän nykytilannetta ja pyritään ymmärtämään tutkielman saatuja tuloksia peilaten sitä nykytilanteeseen ja verraten mahdollisia muutoksia myös yleiseen rahoitusteoriaan. Tarkastelu tehdään sekä omaisuusluokittain että sijoituslajeittain, jotta aineistosta voidaan tehdä selkeitä ja perusteltuja johtopäätöksiä sijoitustoiminnan luonteesta tarkasteluperiodilla.
Tutkielman tulokset osoittavat, että vuosien 2011-2019 välillä työeläkevakuutusyhtiöt ovat siirtäneet sijoitusvarallisuuttaan yhä enemmän osakemuotoisiin sijoituksiin, vähentäen painotustaan korkosijoituksissa. Tämän lisäksi omaisuusluokkien sisäiset sijoituslajeihin kohdistuvat muutokset viittaisivat siihen, että työeläkevakuutusyhtiöt ovat lisänneet riskiprofiiliaan vuosikymmenen aikana, hakien korkeampaa tuottoa sijoitustoiminnalleen. Tutkielmalle asetetut rajaukset saattavat kuitenkin vähentää tutkielman validiteettia, sillä aineistosta saatujen tulosten perusteella ei voida toteennäyttää täyttä kausaliteettia finanssikriisin jälkeisten matalien korkojen ja työeläkevakuutusyhtiöiden tekemien sijoitusallokaatiomuutosten välillä
Työstä palautumisen prosessi ja sen yhteys työhyvinvointiin
No full textTutkimuksessa tarkastellaan ravintolatyöntekijöiden työpäivän jälkeistä palautumista ja sen yhteyttä koettuun työhyvinvointiin. Tutkimuksen avulla halutaan selvittää erilaisten vapaa-ajan toimintojen yhteys työntekijöiden palautumiseen sekä pohtia erilaisten vapaa-ajan toimintojen hyötyä ja haittaa työstä palautumisessa. Tutkimuksessa halutaan selvittää myös, että millaiset työstä palautumisen prosessin seuraukset ovat ravintolatyöntekijöiden työhyvinvoinnille. Tutkimuksen kannalta tärkeitä pääkäsitteitä ovat vapaa-ajan toiminnot, työstä palautuminen sekä työhyvinvointi. Tutkimuksen tavoitteena on myös löytää ravintolatyöntekijöiden palautumisen kannalta keskeisimmät vapaa-ajan toiminnot sekä tarkastella yksilöllisten eroavaisuuksien merkitystä palauttavien toimintojen arvottamisessa.
Tutkimuskohde on ravintolayksikkö, josta haastatellaan viittä työntekijää. Haastateltavien ravintolatyöntekijöiden työn luonne on perinteisen ravintolatyön ohella myös asiakaspalvelutyötä. Tutkimuskohteen kanssa sovittiin, että tässä tutkimuksessa kohteesta ja sen työntekijöistä puhutaan anonyymisti. Tutkimushaastattelut suoritettiin teemahaastattelun keinoin ja teemahaastattelu valikoitui haastattelumetodiksi erityisesti siksi, että se tarjoaa suhteellisen joustavuuden ja vapauden haastattelutilanteeseen. Teemahaastattelun tarjoama suhteellinen vapaus edellyttää kuitenkin vankkaa asiantuntemusta tutkimusaiheesta ja haastattelumetodista. Tutkimuksen lähestymistapa on kvalitatiivinen ja aineiston käsittelyssä käytettiin teoriasidonnaista sisällönanalyysiä.
Tutkimuksen tuloksissa kävi ilmi, että keskeisimmät työstä palautumista edistävät vapaa-ajan toiminnot haastateltavilla olivat uni ja liikunta. Tuloksissa ilmeni myös vahvasti näiden toimintojen yhteys tutkittavien työhyvinvointiin. Sosiaaliset aktiviteetit työstä palautumista edistävinä vapaa-ajan toimintoina tulivat kolmanneksi eniten esille. Tutkittavat erosivat yksilöllisten mieltymysten osalta paljolti siinä, että miten he priorisoivat tärkeitä palautumistoimintoja, kuten esimerkiksi nukkumista vapaa-ajalla. Tutkittavat erosivat paljon myös yksilöllisten piirteidensä osalta siinä, että kuinka palauttavina he kokivat sosiaaliset aktiviteetit työpäivän jälkeen. Osa yksilöistä piti kavereiden näkemistä työpäivän jälkeen pääsääntöisesti aina palauttavana ja osa ei taas hyötynyt kaverien näkemisestä työstä palautumisen toimintona.
Mahdollinen jatkotutkimusaihe voisi olla esimerkiksi työpäivän aikaisen palautumisen tutkiminen erilaisten toimintojen kautta. Työstä palautumista voisi tutkia myös psykologisten kokemusten kautta. Tällöin pohdittaisiin psykologisten kokemusten kuten psykologisen irrottautumisen, rentoutumisen, taidonhallintakokemusten ja vapaa-ajan kontrollin vaikutusta työstä palautumiseen
Kiinteän tilan kierrätyksen hyödyntäminen alumiinin kierrätyksessä
No full textKiinteän tilan kierrätyksessä alumiinin, tai muun kevyen metallin lastumainen romu voidaan kierrättää uudelleen käytettävään muotoon ilman materiaalin uudelleensulatusta plastisten muodonmuutosten avulla. Tämän avulla on mahdollista pienentää kierrätysprosessin energian kulutusta ja hiilidioksidipäästöjä, sekä vähentää ympäristölle haitallisten kemikaalien käyttöä ja materiaalihukan määrää. Tämän työn tarkoituksena oli arvioida kiinteän tilan kierrätyksen hyödyntämisen mahdollisuutta perinteisen kierrätyksen rinnalla.
Kiinteän tilan kierrätystä voidaan hyödyntää erityisesti lastujen kierrätyksessä. Lastut ovat peräisin erilaista muodonantoprosesseista, kuten jyrsimisestä, sorvauksesta, sahauksesta, hionnasta tai leikkaamisesta. Kun lastuja, tai muuta kevyttä romua, uudelleen sulatetaan, tapahtuu enemmän materiaalihäviötä verrattuna suurempiin komponentteihin. Perinteisessä kierrätysprosessissa syntyvät materiaalihäviöt johtuvat alumiinin pinnalla tapahtuvasta hapettumisesta uudelleensulatusprosessin aikana. Pinnalle muodostunut oksidikerros muodostaa sakan, joka käsitellään prosessissa hukkana, eikä sitä jatko hyödynnetä.
Hyvien mekaanisten ominaisuuksien aikaansaamiseksi on materiaalilla oltava hyvä mikrorakenne. Kiinteän tilan kierrätyksessä lastujen yhdistyminen tapahtuu suurten plastisten muodonmuutosvoimien avulla sularajan alapuolella, jolloin tarpeeksi homogeenisen mikrorakenteen aikaansaaminen on haastavaa.
Kiinteän tilan kierrätyksessä lastujen yhdistämiseen käytettävät tekniikat voidaan jakaa kahteen päämenetelmään, joita ovat voimakkaaseen plastiseen muodonmuutokseen perustuvat ja jauhemetallurgiaan perustuvat menetelmät. Yleisimpiä, ja eniten tutkittuja menetelmiä ovat kuumaekstruusio, Equal Channel Angular Pressing, ruuviekstruusio, Friction Strir Extrusion ja kipinäplasmasintraus.
Kiinteän tilan kierrätyksen hyödyntäminen perinteisen kierrätysprosessin rinnalla on lupaava vaihtoehto kestävämmän tuotantoprosessin kehittämisessä, mutta sen varsinainen hyödyntäminen perinteisen kierrätyksen rinnalla vaatii vielä tarkempia tutkimuksia
Monimuotoisuuden johtamisen käytännöt kuntien tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmissa: Tarkastelussa Tampere, Kuopio, Kaarina ja Salla
No full textTämä tutkielma keskittyy siihen, miten suomalaiset kunnat pyrkivät huomioimaan työvoiman kasvavaa monimuotoisuutta. Tarkoituksena oli selvittää, ilmeneekö Tampereen, Kuopion, Kaarinan ja Sallan henkilöstöpoliittisissa tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmissa monimuotoisuuden johtamiselle ominaisia johtamiskäytäntöjä. Toisena tavoitteena oli arvioida kuntien tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmissa ilmeneviä monimuotoisuuden johtamisen käytäntöjä sekä pohtia syitä niiden eroavaisuuksille.
Monimuotoisuuden johtaminen on laaja käsite ja sillä voidaan tarkoittaa useita asioita. Tässä tutkielmassa se ymmärretään työntekijöiden monimuotoisuuden vaalimiseksi, oikeudenmukaisuuden edistämiseksi ja syrjinnän ehkäisemiseksi työpaikalla. Monimuotoisuuden johtaminen edistää sekä työntekijöiden hyvinvointia että organisaation tuloksellisuutta. Suomessa laki luo puitteet monimuotoisuuden johtamiselle muun muassa tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnittelun velvoitteella. Tämän vuoksi on syytä tarkastella, miten monimuotoisuuden johtaminen käytännössä ilmenee näissä suunnitelmissa.
Tutkielman aineisto koostui Sallan, Tampereen, Kuopion ja Kaarinan ajankohtaisimmista julkisista henkilöstöpoliittisista tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmista. Tutkimuksen menetelmäksi valikoitui teoriasidonnainen sisällönanalyysi. Aineisto analysoitiin analyysikehikon avulla, joka oli koostettu tavanomaisista monimuotoisuuden johtamisen käytännöistä. Käytännöt jakautuivat neljäksi osa-alueeksi, joita olivat rekrytointi, koulutus ja kehitys, yksilöllinen huomiointi sekä vuorovaikutus.
Tutkielman tulokset osoittavat, että jokaisen neljän kunnan henkilöstöpoliittisissa tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmissa ilmenee joitain monimuotoisuuden johtamiselle tavanomaisia käytäntöjä. Kaikkien kuntien tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmissa ei kuitenkaan esiinny johtamiskäytäntöjä jokaiselta monimuotoisuuden johtamisen osa-alueelta. Lisäksi käytäntöjen painotukset sekä lähtökohdat eroavat toisistaan jonkin verran. Eroja on myös käytäntöjen konkreettisuudessa ja laajuudessa. Tuloksista selviää myös, ettei huomiota suunnata erityisesti minkään vähemmistöryhmän aseman edistämiseen, vaan toimenpiteillä ja tavoitteilla pyritään melko tasapuolisesti edistämään jokaisen työntekijän yhdenvertaisuutta.
Tutkielman tulokset auttavat ymmärtämään, millainen rooli monimuotoisuuden johtamisella on tällä hetkellä suomalaisissa kunnissa sekä havainnollistavat tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnittelun ja monimuotoisuuden johtamisen suhdetta. Tarvetta jatkotutkimukselle on monimuotoisuuden johtamisen saralla runsaasti. Monimuotoisuuden johtamisen roolia julkisissa organisaatioissa olisi syytä tutkia esimerkiksi haastattelemalla julkisissa organisaatioissa työskentelevien esimiesten tai työntekijöiden kokemuksia monimuotoisuuden johtamisen tuomista mahdollisista hyödyistä ja haasteista
Polyuretaanipohjaisen sandwichrakenteen palonkesto
No full textRakennusteollisuudessa käytettävät niin sanotut sandwich-elementit ovat tutkimuksen ja kehityksen tarpeessa tiukentuneiden lainsäädäntöjen myötä ja pyrittäessä energian kulutuksen vähentämiseen. Jäykät solumuovit, kuten polyuretaani ja sen eri modifikaatiot (esimerkiksi polyisosyanuraatti) ovat tyypillisiä rakennusteollisuuden sandwich-elementtien ydinkerrosmateriaaleja. Palonkestävyyttä pidetään muoviydinkerroksellisten sandwich-elementtien haittapuolena verrattaessa epäorgaaniseen mineraalivillaeristeeseen. Toisaalta muoviydinkerroksen lämmönjohtavuus on epäorgaanista mineraalivillaa parempi. Elementtien palonkestävyyteen voidaan vaikuttaa ydinkerroksen koostumuksen ja lisäaineiden kautta.
Tässä kandidaatintyössä on tarkoitus selvittää kirjallisuustutkimuksen avulla ydinmateriaaliltaan polyuretaanipohjaisten sandwich-elementtien palonkestävyyttä ja löytää ratkaisuja, miten rakennusteollisuus voisi parantaa elementtien ydinmateriaalien palonkestävyyttä. Tutkimuskysymykset, joihin tämä tutkimus antaa vastauksia ovat seuraavat:
1. Polyuretaani eristemateriaalina sandwich-elementeissä
2. Polyuretaanin palo-ominaisuudet ja keinot niiden parantamiseen
Aluksi työssä perehdytään rakennuselementtien rakenteeseen ja vaatimuksiin Suomen rakennusmääräyskokelman mukaisesti. Seuraavassa luvussa selvitetään polyuretaanin kemiaa. Viimeisessä kappaleessa perehdytään palamiseen ja polyuretaanin palonestoaineisiin.
Työssä havaittiin, että palon aikana tulee erityisesti huomioida orgaanisen materiaalin savuntuotto ja pisaroiden muodostuminen. Polyuretaania valmistaessa on kiinnitettävä huomio isosyanaatin ja polyolin valintaan. Kemian kannalta oivalliseksi valinnaksi osoittautui korkean metyleenidifenyylidi-isosyanaatti (MDI) tai polymeerisen MDI:n arvon omaava isosyanaatti, joka sekoitetaan polyesteripohjaisen polyolin kanssa. Vaikka polyuretaanien palonestoaineiden lisääminen on haastavaa, oli kirjallisuudessa mainittu toimivina konsepteina muun muassa laajeneva grafiitti, pii- ja fosforipohjaiset palonestoaineet.
Tulosten perusteella voidaan pohtia millainen palonkestävyys ydinmateriaalilla tulisi olla. Esimerkiksi voisi analysoida materiaaleista vapautunutta energiamäärää, savukaasujen laatua ja pitoisuuksia. Löytyisikö ratkaisu kenties polyolien vaihtamisesta, jolloin tarvitsisi perehtyä paremmin polyolien kemiaan? Myös happipitoisuuden määritys ja tuhka-analyysi voisi olla ratkaisu selvittämään tarkemmin, miten testatun polyuretaanin koostumus olisi hyvä valinta. Vaikka palonkestävyydeltään löytyisi kirjallisuudesta hyviä vaihtoehtoja, aina ei ole tarpeeksi tarkkaa tietoa saatavilla siitä, että olisiko kyseinen materiaali sandwich-elementin kokonaisuuden kannalta järkevä valinta
Working towards a 3D hepatic model: Induced pluripotent stem cell-derived hepatocyte-like cells, their differentiation and viability in 3D hydrogel cultures and on microfluidic chips
No full textBackground and objectives of the study: This master’s thesis consists of three parts involving induced pluripotent stem cell-derived hepatocyte-like cells (iPSC-HLCs). iPSC-HLCs provide an alternative cell model for primary human hepatocytes (PHHs) and hepatoma cell lines. They have an unlimited cell source, while simultaneously having similar characteristics to PHHs, which make them excellent candidates for hepatic in vitro research. Multiple iPSC-HLC differentiation protocols, many of which involve three separate stages, have been published so far. The first part of this thesis investigates whether this continuous hepatic differentiation could be divided into two sections separated by a cryopreservation period for more time-efficient studies in the future.
In order to better mimic the in vivo physiological environment, three-dimensional (3D) cell cultures have been developed alongside conventional two-dimensional (2D) cell cultures. Different 3D cultures have shown their potential with hepatic cells as well, as they seem to improve the liver-specific characteristics of the cells. Thus, the second and third part of the thesis concentrate on 3D culturing of iPSC-HLCs. To investigate whether 3D culture conditions support the state of hepatic maturity better than corresponding 2D conditions, mature iPSC-HLCs were cultured in a novel hydrogel consisting of gelatin and gellan gum (GG). In the third part, microfluidic chips were tested together with Geltrex to investigate the effect of gravitational flow and perfusion for the maturation of HLCs while simultaneously testing the suitability of the hydrogel for 3D cultures.
Materials and methods: In the first part, three different methods (M1-M3) were used to differentiate definitive endoderm (DE) cells from iPSCs. Their differentiation efficiency was confirmed by flow cytometry. After cryopreservation and thawing, further hepatic differentiation was carried out with one of the methods (M1), which was consequently used in the remainder of the experiments. In the second part, a combination of gelatin and GG was used as a hydrogel to compare 3D culturing of mature iPSC-HLCs to two 2D culture conditions: 2D gelatin-GG and 2D Geltrex. Lastly, in the third part, custom-made chips received from Pasi Kallio group and commercial chips from AIM Biotech were used together with Geltrex for culturing maturing iPSC-HLCs. Perfusion of medium was also added to some of these microfluidic devices. Live/dead assays were used for evaluating cell viability during the experiments. Finally, both RT-qPCR and immunofluorescence were used to determine the stage of hepatic differentiation and cell maturation.
Results: Based on immunostaining results and cell confluencies, the first studied DE differentiation method (M1) proved to be the most successful in terms of cell viability and differentiation efficacy after the cryopreservation period. Even though all the three methods successfully generated differentiated cells, the cell amount and morphology were the most similar to that of normal hepatocytes in M1.
Cells that were cultured on top of gelatin-GG (2D) had the highest expression of liver-specific genes while simultaneously having evident albumin staining, indicating that these cells had kept their hepatic phenotype during the culture period better than cells cultured in the other two conditions. 3D conditions seemed to have lower liver-specific gene expression compared to the 2D culture conditions. However, as most of the 3D hydrogel was washed away during the immunostaining process, no definite conclusions could be drawn for the suitability of gelatin-GG for 3D cultures.
Commercial chips proved to be more suitable for 3D culturing of maturing iPSC-HLCs compared to custom-made chips. The hydrogel used in the experiments, Geltrex, did not seem to hinder the maturation of the cells but at the same time, was not stiff enough to support 3D cell cultures for extended periods.
Conclusions: M1 seems to be the most suitable method for producing DE cells that can be cryopreserved and later used for further hepatic differentiation and future studies. Additionally, gelatin-GG should be investigated more to verify its suitability for 3D cultures, as it proved to be rather suitable for 2D cell culturing. Moreover, the chip experiments suggest that especially the commercial chips are suitable for hepatic differentiation provided that the hydrogel in which the cells are embedded is stiff enough to support the 3D structure. Taken together, these findings give a platform for future studies involving 3D culturing of iPSC-HLCs
Robot joint type recognition using machine learning
No full textReconfigurable robots and mountable measurement systems face attraction due to significant changes in development of wireless networks and internet of things. This research benefits cross disciplinary viewpoints to build a self-aware robotic module that utilizes data analysis and machine learning for a network of sensors mounted on an arbitrarily chosen serial manipulator.
Serial robotic arms consist of series of links and joints. Joints connect links to each other with possibility of generating rotational or translational motion. The goal of the study is to detect the mechanical joint type of robotic manipulators which can be rigid (body), revolute joints, prismatic joints, corrupted and random data via machine learning techniques. The dataset of robotics manipulators is collected via Aaria platform with diverse structures. Measurements and classifications are based on raw data collected from real and simulated sensors. These sensors are capable of providing absolute values of acceleration and angular velocity measured by Inertial Measurement Units (IMUs). Raw input data is transformed into useful features by feature extraction.
The machine learning models which are explored in this study consists of logistic regression, 5-nearest neighbors, linear discriminant analysis, random forest, XGBoost and LSTM models. The most accurate methods are XGBoost and LSTM with accuracy of approximately 69% and 70% respectively
Fragility Hip Fracture : Predictive factors for mobility, institutionalization and survival
No full textTämän väitöskirjatutkimuksen tarkoituksena oli edistää ikääntyneiden lonkkamurtumapotilaiden hoitoa vertaamalla tieteellistä näyttöä ja nykykäytäntöä, sekä selvittämällä tekijät, jotka vaikuttavat laitostumiseen, heikentyneeseen liikkumiskykyyn ja kuolleisuuteen. Ensimmäisessä osatyössä tutkittiin käytettyjen leikkausmenetelmien yleisyyttä vuosina 1998–2011 yhteensä 49 514 potilaalla, joilla oli todettu reisiluun- kaulan murtuma. Vuosien 2005–2011 aikana sementittömän puolitekonivelen käyttö melkein kolminkertaistui vastoin tieteellistä näyttöä. Lisäksi kokotekonivelen suosio lisääntyi huomattavasti ja murtuman sisäisen kiinnityksen käyttö väheni.
Kliinisten tutkimusten materiaali koostuu Seinäjoen keskussairaalassa prospektiivisesti kerättyyn lonkkamurtuma-aineistoon, johon sisältyy kaikki 65 vuotta täyttäneet ensimmäisen lonkkamurtuman saaneet potilaat. Kaikki potilaat kutsuttiin geriatrian poliklinikalle kliiniseen kontrolliin 4–6 kuukauden kohdalla. Lisäksi järjestettiin puhelinhaastattelu yhden, neljän ja 12 kuukauden kohdalla murtumasta.
Toisessa osatyössä tutkittiin kahden tavanomaisen toimintakyky- ja kognitiomittarien ennustearvoa 4–6 kuukauden kliinisessä kontrollissa laitostumiseen vuoden kohdalla lonkkamurtumasta. Murtumahetkellä 12,5% potilaista asui laitoksessa, jossa on ympärivuorokautinen hoito. IADL ≤5 (sensitiivisyys 100%, spesifisyys 38%) ja MMSE ≤20 (sensitiivisyys 83,5%, spesifisyys 65%) osoittautuivat laitostumisen ennustetekijöiksi. Tutkimuksessa havaittiin myös, että 11,3% potilaista vaihtoi asumismuotoa 4 ja 12 kuukauden välillä murtumasta. Potilaiden yhden vuoden kuolleisuus oli 22,7 %. Reisiluun kaulan murtuman hoidossa käytetään yleisimmin puolitekoniveltä, jonka asemoimiseksi Suomessa käytetään tyypillisimmin kahta eri leikkausavaustekniikkaa. Väitöskirjan kolmannessa osatyössä vertailtiin leikkausavausten vaikutusta lonkka- murtumapotilaan liikkumiseen ja apuvälineiden käyttöön, kuolleisuuteen ja asumis- muotoon 1 vuoden kuluttua vammasta. Potilaat, jotka leikattiin käyttämällä postero- lateraalista eli ”taka-avausta” tarvitsivat vähemmän liikkumisen apuvälineitä vuoden kuluttua leikkauksesta kuin potilaat, jotka leikattiin käyttämällä lateraalista avausta.
Taka-avauksesta leikatut kuitenkin altistuivat herkemmin lonkan sijoiltaanmenolle. Liikkumisen määrässä, kivussa tai laitostumisessa ei havaittu tilastotieteellisesti merkitsevää eroa leikkausavausten välillä.
Iäkkäiden lonkkamurtumapotilaiden kuolleisuusriski on koholla useita vuosia murtuman jälkeen. Kuolleisuus on suurinta ensimmäisten kuukausien aikana lonk- kamurtumasta. Leikkausviiveen vaikutusta kuolleisuuteen on tutkittu runsaasti käyttäen 24–72 tunnin aikarajoja. Sen sijaan lyhyemmän alle 12 tunnin leikkausviiveen vaikutusta ei ole kattavasti tutkittu. Väitöskirjan neljännessä osatyössä tutkittiin leikkausviiveen vaikutusta niiden lonkkamurtumapotilaiden yhden kuukauden ja vuoden kuolleisuuteen, joilla oli vähintään yksi vakava systeeminen perussairaus (ASA ≥3). Yli 12 tunnin leikkausviive moninkertaisti erityisesti yhden kuukauden kuolleisuusriskin. Leikkausviiveellä oli merkittävä vaikutus myös yhden vuoden kuolleisuuteen, joskin potilaan sairastavuuden vaikutus kuolleisuuteen lisääntyi.
Yhteenvetona voidaan todeta, että Suomessa vuosina 2005–2011 reisiluun kaulan murtumapotilaat hoidettiin pääsääntöisesti tieteellistä näytön mukaisesti, mutta li- sääntynyt sementittömän puolitekonivelen käyttö ei ollut perusteltua. Lisäksi osoitettiin, että IADL ja MMSE ovat käyttökelpoisia työkaluja laitostumisen ennustamisessa 4–6 kuukauden kuluttua murtumasta. Posterolateraalinen avaus altistaa puolitekonivelen sijoiltaanmenolle ja lateraalinen avaus lisääntyneelle apuvälineiden käytölle, mutta eroa avaustyyppien vaikutuksessa kuolleisuuteen, liikkumisen määrään, kipuun tai laitostumiseen vuoden kuluttua murtumasta ei havaittu. Viimeisen osatyön perusteella yli 12 tunnin leikkausviive saattaa moninkertaistaa kuolleisuusriskin ensimmäisen kuukauden aikana murtumasta potilailla, joilla on vakava yleissairaus (ASA-luokka ≥3).The purpose of this dissertation was to enhance older hip fracture patients’ treatment by evaluating present treatment protocols according to scientific evidence and determining factors associated with need for assisted living arrangements, impaired mobility and poorer survival. First, a register-based study containing 49,514 patients aged 50 or more who had been operated on for femoral neck fracture in Finland during the period 1998–2011 was analysed to ascertain the surgical interventions applied. The study identified an increasing use of uncemented hemiarthroplasty (HA) from 2005 through 2011, which contradicts current scientific evidence. Further, increasing numbers of hip fracture patients had been treated by total hip arthroplasty (THA), while the use of internal fixation had become less common.
The material for the clinical studies was obtained from a prospectively collected dataset of consecutive hip fracture patients aged 65 years and over admitted to and operated on at Seinäjoki Central Hospital. Only the first hip fracture of each patient was included in the database. The telephone interviews at one, four and 12 months included eliciting information from the person contacted (patient or proxy). A comprehensive geriatric assessment was conducted 4–6 months after hip fracture.
In the second study we evaluated two common activities of daily living and cognitive screening instruments applied at the 4 to 6-month clinical control as prognostic indicators for institutionalization within one year after hip fracture and assessed the change in living arrangements during the first year after hip fracture. Institutionalized living arrangements at the time of injury were noted in 12.5% of the study population and the incidence of high-energy hip fracture was 6.1%. During one-year follow- up, a 22.7% mortality rate was observed. A total of 581 patients were analysed and optimal cut-off values for the Instrumental Activities of Daily Living (IADL) and Mini Mental State Examination (MMSE) were determined to predict the increased risk of institutionalization one year after hip fracture. A receiver operating characteristics (ROC) analysis revealed excellent discrimination for both variables. For IADL and MMSE, the respective optimal thresholds predicting institutionalization were 5 (sensitivity 100%, specificity 38%) and 20 (sensitivity 83.5%, specificity 65%). Further, the change in residential location during between four and 12 months after hip fracture occurred in 11.3% of hip fracture patients.
Posterolateral and lateral approach are commonly used in HA depending on the surgeon’s preference. Differences in living arrangements, use of mobility aids, pain and mortality were examined in the third study, which indicated that a posterolateral approach predisposed to hip dislocation and a lateral approach led to increased use of mobility aids at one year after HA. There was no difference between groups in mobility level, pain in the operated hip and living arrangements one year postoperatively.
Older hip fracture patients sustaining osteoporotic hip fracture are at increased risk of death several years afterwards. The mortality rate is the highest during the first months after the injury. The effect of time to surgery on survival has been investigated comprehensively in observational trials using a threshold of 24–72 hours for surgical timing. Only limited evidence is available on whether rapid surgery within 12 h of admission confers a survival benefit. In the fourth study, rapid surgery on hip fracture patients who have at least one severe disease (ASA ≥3, American Society of Anesthesiologists) was associated with lower short-term (30-day) and long-term (365- day) mortality. Patient-related factors affected long-term survival more.
In conclusion, the proportion of uncemented HA for femoral neck fractures increased markedly in Finland between 2005 and 2011, which contradicted scientific evidence. After 4 to 6 months from hospital discharge, IADL and MMSE may represent valuable clinical tests to screen the need for institutionalized living arrangements at 1 year after hip fracture. Hemiarthroplasty procedure using the lateral approach will increase the need for ambulatory aids at one year after hip fracture compared to the posterior approach at one year, whereas the posterior approach increases the risk of hip dislocation. Otherwise no differences between the two approaches were observed in regard with the one-year outcomes. Finally, delay in hip fracture surgery for more than 12 hours after admission may represent significant factor associated with impaired 30-day survival among patients with severe systemic disease (ASA ≥3)