190942 research outputs found
Sort by
Kaksoisverihiutale-estolääkityksen toteutuminen akuutin iskeemisen aivohalvauksen hoidossa
No full textPrevious randomized trials have shown that dual antiplatelet therapy (DAPT) reduces ischemic event recurrence. However, its effectiveness depends on accurate dosage and timely administration. This study is a comprehensive quality assessment of the implementation of DAPT protocol—specifically, treatment initiation within 48 hours of symptom onset in patients with mild stroke or high-risk TIA—at our center.
For this single-center, retrospective analysis we screened all 11,180 consecutive patients from the Helsinki Stroke Quality Registry (HSQR) treated at emergency department between 1st of January 2019 and 25th of January 2023. Patients with DAPT (ASA and clopidogrel) within two weeks of admission were included. Patients treated with i.v. thrombolysis, thrombectomy or if already on DAPT prior to admission were excluded. We analyzed the time of DAPT initiation, patient diagnoses and risk scores (NIHSS and ABCD2).
Of 11,180 patients screened, 299 met the inclusion criteria. Among them, 263 (88.0%) had a final diagnosis of ischemic stroke or TIA, supporting DAPT use. Risk scores were documented in 193 (73.4%), and 197 (65.9%) initiated DAPT within 48 hours of symptom onset per our institutional protocol. Overall, 137 (45.8%) fully adhered to all protocol criteria. We propose that DAPT should be considered as part of the acute stroke treatment protocol for eligible patients to minimize delays in treatment initiation.Kaksoisverihiutale-estohoito (DAPT), eli asetyylisalisyylihapon (ASA) ja P2Y12-salpaajan, kuten klopidogreelin, yhdistelmä, vähentää aiempien satunnaistettujen kontrolloitujen tutkimusten mukaan iskeemisten aivotapahtumien uusiutumista. Hoidon teho riippuu kuitenkin sen oikea-aikaisesta aloituksesta ja annostelusta. Tässä tutkimuksessa arvioitiin kattavasti DAPT-hoitoprotokollan toteutumista HUS Meilahden neurologian päivystyksessä. Erityisenä painopisteenä oli arvioida, kuinka usein hoito aloitettiin 48 tunnin kuluessa oireiden alusta potilailla, joilla oli lievä aivoinfarkti tai korkean riskin TIA.
Tutkimus oli yhden keskuksen retrospektiivinen analyysi, jossa tarkasteltiin kaikkiaan 11 180 potilasta, jotka oli hoidettu päivystyksessä ajanjaksolla 1.1.2019–25.1.2023 ja siten rekisteröity Helsinki Stroke Quality Registry -rekisteriin. Tutkimukseen otettiin mukaan potilaat, joille aloitettiin DAPT kahden viikon sisällä saapumisesta. Poissulkukriteereinä olivat liuotushoito, suonensisäinen trombektomia tai ennen hoitoa käytössä oleva DAPT-lääkitys. Potilailta analysoitiin DAPT:n aloitusaika, hoitodiagnoosit sekä oire- ja riskipisteet (NIHSS ja ABCD2).
11 180 analysoidusta potilaasta 299 täytti tutkimuksen kriteerit. Heistä 263:lla (88,0 %) oli lopullinen iskeemisen aivoinfarktin tai TIA:n diagnoosi. DAPT-hoitoon sopivat oire- tai riskipisteet löytyivät 193:lta (73,4 %), ja DAPT aloitettiin 48 tunnin kuluessa oireiden alusta 197 potilaalla (65,9 %). Kaikki protokollan kriteerit täyttyivät 137:lla (45,8 %). Tulosten perusteella ehdotamme, että DAPT-hoito tulisi sisällyttää osaksi akuutin aivoinfarktin hoitoprotokollaa siihen soveltuville potilaille hoidon aloituksen viiveiden minimoimiseksi
Multiple origins, singular success : genomic evidence for past recurrent hybridization in Chenopodium album s. str. (Amaranthaceae)
No full textPolyploidy, particularly allopolyploidy resulting from interspecific hybridization followed by chromosome duplication, plays a key role in plant diversification and ecological success. Chenopodium album s. str. is one of the world's most widespread and morphologically variable weeds, yet the timing and mechanism of its origin as an allohexaploid (2n=6x= 54) remained unresolved. Using RADseq data, this study investigated the origin of ‘BBCCDD’ allohexaploid C. album s. str. and closely related hexaploid taxa by analyzing their relationship to putative diploid progenitors with the ‘BB’ genome (C. ficifolium, C. suecicum, C. ucrainicum) and tetraploid species with the ‘CCDD’ subgenomic combination (C. betaceum, C. glaucophyllum, C. novopokrovskyanum, C. striatiforme). The genomic sequences were mapped to the chromosome-scale reference genome of C. formosanum, a closely related allohexaploid. Results reveal that C. album s. str. does not genetically align with contemporary diploid or tetraploid taxa, suggesting its origin from extinct ancestors rather than ongoing hybridization. Both its ‘BB’ and ‘CCDD’ subgenomes show higher or comparable number of genetic lineages, respectively, than its extant di- and tetraploid relatives, implying conservation of ancestral variation in the allohexaploid. Furthermore, 16 distinct subgenomic combinations were identified within C. album s. str., confirming its polytopic and repeated origin across geographic regions. This explains the remarkable morphological and ecological plasticity observed across its range. This research underscores C. album s. str. as an ancient, stabilized, and globally invasive polyploid, shaped by multiple hybridization events and fixed heterozygosity, offering parallels with other polyploid species such as Triticum/Aegilops complex.Peer reviewe
On the stability of an inverse problem for waves via the Boundary Control method
No full textWe establish a link between stability estimates for a hyperbolic inverse problem via the Boundary Control method and the blowup of a constant appearing in the contexts of optimal unique continuation and cost of approximate controllability.Peer reviewe
The Role of Non-legally Binding Instruments in Promoting Space Safety and Sustainability: Examining the Challenges and Opportunities of Soft Law as a Tool for Space Governance
No full textThe increase of activities and actors in outer space has led to an unprecedented growth in the space debris population, posing significant risks to space activities and infrastructure. This is occurring at a time when international space governance must balance competition and cooperation more than ever before. This dissertation explores the potentiality and efficiency of non-legally binding instruments, such as policy resolutions, guidelines, and standards as governance tools in shaping the current and future space law and regulatory frameworks, especially with a view to promoting the long-term sustainability of space activities. It investigates the role of these instruments in driving international cooperation and compliance, with particular attention to their ability to steer the international framework towards safer and more sustainable space activities by spacefaring nations and private entities alike.
The research situates these developments within the broader framework of normative pluralism, where binding treaty obligations, national legislation, and voluntary measures interact in a complex governance landscape. It examines how non-legally binding instruments are incorporated into national legal frameworks often as part of licensing and supervisory mechanisms required under Article VI of the Outer Space Treaty (OST) and how they are operationalised through national space laws. In doing so, it highlights the questions of efficiency, legitimacy, and authority. Study on the Finnish Act on Space Activities and its integration of international space debris mitigation guidelines illustrates both the opportunities and the challenges of such approaches.
Ultimately, this dissertation contributes to the ongoing discourse on the future of space governance by analysing the role and efficiency of non-legally binding instruments in promoting sustainable space operations and safeguarding the orbital environment for future missions “to meet the needs of the present generations while preserving the outer space environment for future generations"(Guidelines for the Long-term Sustainability of Outer Space Activities, COPUOS 2019).Avaruustoiminta mahdollistaa monia arjen peruspalveluja, kuten paikannuksen ja navigoinnin, sääennusteet sekä viestinnän. Se on myös osa nykyaikaisen yhteiskunnan kriittistä infrastruktuuria. Avaruuspalvelujen häiriintymisen haittavaikutukset ovat merkittäviä, sillä ilman niitä yhteiskuntamme perustoiminnot olisivat vaarassa. Samalla avaruusliikenne lisääntyy, ja avaruusromun määrä kasvaa nopeasti, mikä lisää riskejä satelliittien ja muiden avaruusjärjestelmien turvallisuudelle.
Tässä väitöskirjassa tarkastellaan, kuinka kansainvälinen avaruushallinto voi vastata tilanteeseen tehokkaasti ajassa, jossa yhteistyö on välttämätöntä, mutta yhteistyön ja kilpailun välinen jännite on voimistunut. Aihe on ajankohtainen, koska kiertorata-ympäristön suojeleminen on kiireellinen haaste, jonka ratkaiseminen vaatii kansainvälistä yhteistyötä ja toimivaa sääntelyä.
Kansainväliset avaruussopimukset muodostavat avaruustoiminnan oikeudellisen perustan. Niitä täydentävät ns. soft law -instrumentit, kuten poliittiset päätöslauselmat, ohjeistukset ja standardit. Väitöskirja tarkastelee, miten nämä instrumentit otetaan osaksi kansallista avaruustoiminnan sääntelyä lupamenettelyn ja avaruustoiminnan valvonnan kautta (Avaruuden yleissopimus, artikla VI). Lisäksi arvioidaan ei-oikeudellisesti sitovien instrumenttien roolia, toimeenpanoa sekä niiden mahdollisuuksia ja vaikuttavuutta avaruusromun vähentämisessä ja avaruustoiminnan turvallisuuden tehostamisessa.
Tutkimus tarkastelee aihetta normatiivisen pluralismin viitekehyksessä. Sen mukaan sopimukset, kansallinen lainsäädäntö ja soft law -instrumentit vaikuttavat toisiinsa monitasoisessa avaruushallinnon järjestelmässä. Suomen avaruustoimintaa koskevaa lakia (Laki avaruustoiminnasta 63/2018) tarkastellaan tutkimuksessa tapaustutkimuksena erityisesti avaruusromun torjuntaa koskevilta osin, mikä tarjoaa konkreettisen esimerkin kansainvälisten ohjesääntöjen soveltamisesta käytännössä. Näin havainnollistetaan, kuinka kansainväliset ohjesäännöt konkretisoituvat kansallisen toimeenpanon kautta ja miten ne voivat edistää vastuullista avaruustoimintaa. Tutkimuksen tarkastelua ohjaavat nykyisen lähestymistavan tehokkuus, legitimiteetti- ja vastuukysymykset.
Väitöskirja osoittaa, että ei-oikeudellisesti sitovat instrumentit ovat olennainen osa nykyajan avaruushallintoa. Vaikka niiden toimeenpanoon liittyy haasteita, ne voivat asianmukaisesti toimeenpantuna edistää avaruustoiminnan turvallisuutta ja kestävyyttä sekä suojella kiertorata-ympäristöä niin, että nykyiset tarpeet voidaan turvata samalla kun ympäristö säilytetään tuleville sukupolville
Ympäristöoikeuden rooli eurooppalaisessa teollisuuden innovaatiopolitiikassa
No full textThe thesis's primary scholarly contribution is its analysis of how the European Union's (EU's) Green Deal, industrial policy, and environmental legislation collectively impact industrial innovation. The three articles included in the dissertation reflect these effects by offering new perspectives on regulatory mechanisms and interpretation practices that encourage, guide, and restrict technological development in industry. The central theme is how EU innovation policy interacts with, and often conflicts with, environmental law.
In the article I of this thesis it is examined how the so-called innovation principle is used within EU policymaking and assessed in relation to the precautionary principle and the principle of sustainable development. It is concluded that the normative framework for regulating innovation is already provided by sustainable development and the precautionary principle, rendering the innovation principle unnecessary and potentially redundant. Strengthening existing principles is deemed to be a more coherent and legitimate means of fostering responsible innovation than introducing a new one.
In the article II of this thesis, the influence of the Industrial Emission Directive (IED) on the deployment of disruptive industrial innovations (designed primarily to protect the local environment from industrial impacts) is evaluated. The IED has not been initially designed to promote innovations, but the amendments to enhance its innovation effects has been concluded. Nevertheless, the granting of a permit under the IED and associated environmental legislation is contingent upon the demonstration of predictable compliance with the legally binding environmental requirements. Conversely, genuinely disruptive innovations are characterised by inherent uncertainties and unknowns, which render them unable to meet the requisite level of scientific certainty for the granting of an environmental permit. Consequently, the emergence of genuinely disruptive innovations within IED-regulated sectors is unlikely to occur. However, whilst the promotion of innovation may not align with the established logic of environmental permit processes, industrial innovations can be advanced to a higher level of readiness through various experimentation rules developed in the EU. The objective of the experimentation rules is to facilitate the testing and research of novel industrial technologies, with the potential outcome of permit approval for such technologies.
In the article III of this thesis, the investigation is extended by analysing Finnish administrative case law and whether the administrative courts could incentivise industrial innovations by interpreting the law in an innovation-friendly manner. This analysis reveals how courts operationalise the precautionary principle, interpret scientific uncertainty, and evaluate proposed technological solutions. The legality review by the Finnish Administrative Courts and the assessments by the permitting authorities are confined to environmental standards, protecting the local environment from the impacts of an industrial installation, which are interpreted in line with the precautionary principle. This prioritises precaution and legal certainty over the promotion of novel technologies. It is concluded that incentivising industrial innovations through legal interpretation would require acceptance of broader uncertainty regarding the environmental and health effects of industrial installations when the characteristics of the proposed technology are unknown or uncertain in specific circumstances. Therefore, industrial innovation is incentivised more effectively through pre-permitting experimental mechanisms that manage uncertainty in advance than through attempts to interpret environmental permitting requirements as "innovation-friendly".
The synthesis of the thesis broadens the perspective of the articles by asking whether the EU's green and digital industrial turn sustains 'false hopes' by over-relying on technological fixes in the name of competitive sustainability, and whether existing and novel regulatory instruments can steer industrial transition while safeguarding high level of environmental protection. The analysis explicitly incorporates economic filters (cost-effectiveness, competitiveness, and proportionality) and scrutinises the policy presumption that growth-oriented industrial strategies accelerate. Methodologically, a doctrinal legal approach is used, but not only to map binding environmental rules, but also to advocate for 'better law', which is judged by scientific coherence and responsiveness to environmental imperatives. The theoretical framework treats law as a political compromise within a 'politics of truth' (Foucault) and uses Andy Stirling's account of directionality, precaution, and responsible innovation to evaluate and reorient EU industrial innovation policy towards environmental sustainability.
Collectively, the observations within this thesis indicate that EU legislation actively shapes the direction of industrial innovations but does not manage to reconcile industrial acceleration with robust environmental protection or public acceptability. A more precautionary, ecologically grounded, and value-chain-sensitive legal architecture is therefore required to ensure a genuinely sustainable industrial transition.Tämän väitöskirjan tärkein tieteellinen kontribuutio on sen tarjoama analyysi siitä, miten Euroopan Unionin (EU) vihreän kehityksen ohjelma, teollisuuspolitiikka ja ympäristölainsäädäntö vaikuttavat yhdessä teollisiin innovaatioihin. Väitöskirjaan sisältyvät kolme artikkelia heijastavat näitä vaikutuksia tarjoamalla uusia näkökulmia sääntelymekanismeihin ja tulkintakäytäntöihin, joiden kautta kannustetaan, ohjataan ja rajoitetaan teknologista kehitystä teollisuudessa. Keskeisenä teemana on se, miten EU:n teollinen innovaatiopolitiikka on vuorovaikutuksessa, ja usein ristiriidassa, ympäristölainsäädännön kanssa.
Väitöskirjan artikkelissa I tarkastellaan, miten niin sanottua innovaatioperiaatetta käytetään EU:n päätöksenteossa, ja arvioidaan sitä suhteessa varovaisuusperiaatteeseen ja kestävän kehityksen periaatteeseen. Päätelmänä on, että kestävän kehityksen periaate ja varovaisuusperiaate tarjoavat jo normatiivisen kehyksen, jonka kautta innovaatiota säännellään, mikä tekee innovaatioperiaatteesta tarpeettoman. Olemassa olevien periaatteiden vahvistaminen – uuden periaatteen käyttöönoton sijaan – on johdonmukaisempi ja legitiimimpi tapa edistää vastuullisia innovaatioita.
Väitöskirjan artikkelissa II arvioidaan teollisuuden päästödirektiivin (IED) vaikutusta disruptiivisten teollisten innovaatioiden käyttöönottoon (joiden tarkoituksena on ensisijaisesti suojella paikallista ympäristöä teollisuuden vaikutuksilta). IED:tä ei ole alun perin suunniteltu edistämään innovaatioita, mutta sen innovaatiovaikutuksia on vahvistettu. IED:n ja siihen liittyvän ympäristölainsäädännön mukaisen ympäristöluvan myöntäminen kuitenkin edellyttää, että laillisesti sitovien ympäristövaatimusten noudattaminen on ennustettavissa. Tätä vastoin disruptiiviset innovaatiot ovat luonteeltaan epävarmoja ja tuntemattomia, minkä vuoksi ne eivät täytä ympäristölupien myöntämiselle asetettuja vaatimuksia ennustettavuudesta. Näin ollen on epätodennäköistä, että IED:n sääntelemillä teollisuuden aloilla syntyisi disruptiivisia innovaatioita niiden alkuperäisessä merkityksessä. Vaikka disruptiivisten innovaatioiden edistäminen ei ole yhdenmukaista ympäristölupaprosessien vakiintuneen logiikan kanssa, teollisia innovaatioita voidaan edistää ja saada korkeammalle valmiustasolle EU:ssa kehitetyillä välineillä, jotka edistävät uusien teollisten teknologioiden testaamista ja tutkimista, mikä voi lopulta johtaa uuden teollisen teknologian luvittamiseen.
Artikkelissa III tutkimus laajenee analysoimaan suomalaista hallinnollista oikeuskäytäntöä ja sitä, voisivatko hallintotuomioistuimet kannustaa teollisten innovaatioiden käyttöönottoon tulkitsemalla lakia innovaatiomyönteisellä tavalla. Analyysi osoittaa, miten tuomioistuimet soveltavat varovaisuusperiaatetta, tulkitsevat tieteellistä epävarmuutta ja arvioivat ehdotettuja teknologisia ratkaisuja. Suomen hallinto-oikeuksien laillisuusarviointi ja lupaviranomaisten arvioinnit rajoittuvat paikallista ympäristöä teollisuuslaitoksen vaikutuksilta suojeleviin ympäristönormeihin, joita tulkitaan varovaisuusperiaatteen mukaisesti. Tämä asettaa varovaisuuden ja varmuuden lainmukaisuudesta etusijalle uusien teknologioiden edistämisen sijaan. Päätelmänä on, että teollisten innovaatioiden kannustaminen oikeudellisen tulkinnan avulla edellyttäisi laajemman epävarmuuden hyväksymistä teollisuuslaitosten ympäristö- ja terveysvaikutusten suhteen, kun ehdotetun teknologian ominaisuudet ovat tuntemattomia tai epävarmoja tietyissä olosuhteissa. Siksi kestäviä teollisia innovaatioita kannustetaan tehokkaammin menettelyillä, joilla hallitaan epävarmuutta ennen ympäristölupaprosessia, kuin yrityksillä tulkita ympäristölupavaatimuksia ”innovaatiomyönteisesti” lupamenettelyissä tai oikeuskäsittelyissä.
Väitöskirjan yhteenveto laajentaa artikkeleiden näkökulmaa kysymällä, ylläpitääkö EU:n tavoittelema vihreä ja digitaalinen teollinen murros ”vääriä toiveita”, kun se kun se keskittyy suurelta osin teknologisiin ratkaisuihin kilpailukykyisen kestävyyden nimissä, ja voivatko nykyiset ja uudet sääntelyvälineet ohjata teollista siirtymää samalla kun ne turvaavat ympäristön suojelun korkean tason. Analyysissä otetaan nimenomaisesti huomioon ”taloudelliset suodattimet” (kustannustehokkuus, kilpailukyky, suhteellisuus) ja tarkastellaan poliittista olettamusta, jotka sisältyvät kasvuhakuisiin teollisiin strategioihin.
Menetelmällisesti käytetään oikeusdogmaattista lähestymistapaa, mutta ei vain sitovien ympäristösääntöjen kartoittamiseen, vaan myös ”paremman lainsäädännön” puolustamiseen, jota arvioidaan tieteellisen johdonmukaisuuden ja ympäristöön liittyvien vaatimusten perusteella. Teoreettisessa viitekehyksessä lakia käsitellään objektiivisen totuuden sijasta poliittisena kompromissina ja hyödynnetään Andy Stirlingin kuvausta suunnasta, varovaisuudesta ja vastuullisesta tieteestä EU:n teollisen innovaatiopolitiikan suuntaamiseksi kohti ympäristöllistä kestävyyttä.
Yhdessä tämän väitöskirjan havainnot osoittavat, että EU:n lainsäädäntö muokkaa aktiivisesti teollisten innovaatioiden suuntaa, mutta ei ole onnistunut sovittamaan yhteen teollisuuden kiihtyvää kehitystä vahvan ympäristönsuojelun tai yleisen hyväksynnän kanssa. Siksi tarvitaan varovaisempi, ekologisesti perusteltu ja arvoketjua huomioiva oikeudellinen rakenne, jotta voidaan varmistaa aidosti kestävä teollisuuden siirtymä
Developing a Miniaturized Fluorescence-based Method to Quantitate Cellulose Formation in Mycobacterium marinum Biofilms
No full textTuberculosis, caused by Mycobacterium tuberculosis (Mtb), remains a global health challenge due to drug resistance, prolonged treatments, and biofilm-related tolerance. Biofilms (BFs) enhance mycobacterial persistence and reduce antibiotic efficacy. Cellulose, a key component of the extracellular polymeric substance (EPS), contributes to BF stability and tolerance in mycobacteria, making it a potential therapeutic target. Mycobacterium marinum (Mmr), a biosafety level 2 model closely related to Mtb, is widely used to study BF formation and drug tolerance relevant to TB. Despite its relevance, robust methodologies for biofilm cellulose detection in microscale drug discovery platforms remain insufficiently established.
This study aimed to develop a fluorescence-based method to monitor cellulose abundance in Mmr BFs grown in 96-well microtiter plates (96-WMP). Cellulose-specific fluorescence staining was used alongside crystal violet (CV) staining to assess cellulose abundance and total biomass, enabling determination of relative cellulose production (Fl/CV) in BFs. A Fluorescent stain (Fl stain) * at a concentration of 1.25% (v/v) was effective in detecting cellulose production and was used in all subsequent experiments. Protocol optimization involved testing the effects of media composition, nutrient levels, staining and washing steps, BF stabilization, antibiotic treatments, and control conditions in separate experiments. Cellulose production was highest in three- to four-week-old BFs grown in Middlebrook 7H9 medium supplemented with glycerol and Albumin-Dextrose-Catalase (ADC), which showed greater cellulose and biomass accumulation compared to BFs grown in Brain Heart Infusion medium without supplementation. Oleate-ADC (OADC) supplementation increased biomass compared to ADC. BFs incubation with stain at 40 0C enhanced fluorescence signals. HCl-stabilized carboxymethyl cellulose proved to be a suitable positive control, while Staphylococcus epidermidis biofilms and Mmr planktonic cells were identified as optimal negative controls. Post-staining fixation with 50 µL ethanol, washing with ethanol-containing phosphate-buffered saline, and use of hydrophobic plates enhanced biofilm retention. Comparison with Calcofluor White, a widely used cellulose stain, indicated the Fl stain's superior suitability for sensitive and specific staining to quantify Mmr biofilm-associated cellulose in 96-WMP format. The cellulose staining specificity was validated using rifampicin. Rifampicin treatment enhanced cellulose production in one-week-old biofilms, with peak cellulose levels at 600 µg/mL rifampicin, but reduced culturability of the cells. Collectively, the developed and optimized method provides a foundational tool for studying cellulose regulation in mycobacterial biofilms and strategies against cellulose-reinforced biofilm tolerance.
* Name of the Fl stain is not disclosed due to confidentiality restrictions
Emergency Radiology : Organizational Models in Swiss and Nordic Hospitals
No full textBackground Emergency radiology (ER) has evolved into a distinct subspecialty over the past four decades, yet its organization varies across healthcare systems. This study aimed to assess the structure and practice of ER in Switzerland and four Nordic countries (Denmark, Finland, Norway, and Sweden) through a collaborative survey between the Swiss Society of Emergency Radiology (SSER) and the Nordic Forum for Trauma and Emergency Radiology (NordTer). Materials and Methods An on-line survey was sent to radiologists in charge of ER in 50 public hospitals (10 in each country). The survey addressed ER structure, staffing, imaging access, on call-organization and radiologists’ main concerns regarding ER. Descriptive statistics were used to analyze categorical responses. Results Forty-seven hospitals responded (94%): 10 from Switzerland and 37 from Nordic countries. Overall, 81% institutions had dedicated CT for ER (Switzerland 90%, Nordic 78%), and 51% had dedicated emergency radiologists, more common in Swiss (80%) than Nordic hospitals (43%). In 76% hospitals, on-call neuro-CTs were interpreted by the ER team (60% Swiss, 80% Nordic hospitals). A pediatric radiology team was present in 59% of hospitals, 70% Swiss and 56% Nordic. Access to 24/7 emergency MRI was reported in 58% hospitals, more frequent in Swiss (80%) than Nordic ones (51%). The main concerns in both Swiss and Nordic hospitals were increased workload, on-call coverage, and specific training in ER. Conclusion Swiss and Nordic hospitals share similar challenges in ER but differ in infrastructure and staffing models. These data may provide a benchmark to assess further evolution of ER.Peer reviewe
Atomic layer deposition enabled hydrophilic treatment of PTFE separators for intermediate temperature alkaline water electrolysis
No full textAlkaline water electrolysis is gaining traction for large-scale green hydrogen production due to its cost-effectiveness and scalability. Operating alkaline electrolysis at intermediate temperatures of 100–200 °C can enhance reaction kinetics and reduce energy losses, but this requires separators with improved thermal, mechanical, and chemical stability. Traditional separators like Zirfon UTP 500 are limited to below 110 °C due to degradation and mechanical shortcomings. This study explores the use of microporous polytetrafluoroethylene as a separator substrate, modified through atomic layer deposition (ALD) of zirconium dioxide. This modification aims to minimize its hydrophobicity while maintaining chemical stability. We optimized ALD parameters, including deposition temperature and oxygen source choice. Ozone pretreatment to activate the substrate surface before deposition was notably effective, enhancing adherence of the oxide layer. The aspect ratio of the PTFE substrate proved critical for improving coating penetration. Electrochemical tests showed that PTFE membranes with an aspect ratio of 24, treated with 300 ALD cycles at 100 °C using ozone and water, exhibited an ohmic area-specific resistance of 0.38 Ω·cm2 at 60 °C in 31 wt% KOH solution, approaching the conductivity of the benchmark Zirfon UTP-500. Long-term chemical stability tests conducted in an autoclave at 130 °C in 40 wt% KOH confirmed the membrane's durability over 1000 h, with minimal degradation. This work indicates that ALD-functionalized PTFE is a promising option for stable and efficient separators in intermediate-temperature alkaline water electrolysis.Peer reviewe
Effectiveness of interactive digital health services in non-communicable diseases : An umbrella review and evidence synthesis from 26 meta-analyses
No full textBackground: New digital health services are continuously developed, implemented, tested, and refined to meet diverse health and system needs. With the rise in non-communicable diseases, these services are increasingly integrated into care processes. However, the effectiveness of digital health services varies across time and settings, highlighting the need to evaluate their effectiveness longitudinally and in specific settings. Objective: To synthesize current evidence from meta-analyses on the effectiveness of digital health services in non-communicable diseases. Design: Umbrella review. Data sources: A search was conducted in Jun 2025 using Cochrane, Ovid Medline, Scopus, and Web of Science databases. Review methods: We included only peer-reviewed meta-analyses that synthetized RCTs that compared digital health services with usual care on outcomes in non-communicable diseases. Screening, data extraction, and risk of bias assessment were carried out independently by two researchers. Additionally, the strength of evidence was assessed. Results: This umbrella review analyses 26 meta-analyses to evaluate the effectiveness of digital health services in 12 non-communicable diseases. Most reviews indicate non-significant difference between digital health services and usual care in the clinical outcomes. Digital health services were associated with better clinical outcomes in type 2 diabetes, hypertension and heart failure. Digital health services were also associated with higher patient satisfaction. The heterogeneity of outcome measures limited possibilities in meta-analysis. Convincing evidence for improved outcomes was found in 3.75 %, highly suggestive evidence in 7.5 %, suggestive in 5.6 %, and weak evidence in 23.75 % of the reviews, respectively. Conclusions: Digital health services are generally as effective as usual care in managing non-communicable diseases, while in specific patient groups they can yield improved clinical outcomes and, overall, higher patient satisfaction. This underscores the need for cost-effectiveness studies to identify services that deliver comparable outcomes at reduced costs. In addition, more high-quality research with standardized outcome measures is needed, as evidence on digital health services involving patient-professional interaction remains non-significant.Peer reviewe
Severe medication errors in a paediatric hospital – a retrospective study on medication safety incident reports
No full textLapset ovat riskialtis potilasryhmä lääkitysturvallisuuden näkökulmasta. Lääkityspoikkeamia esiintyy lapsilla moninkertaisesti verrattuna aikuisiin ja lääkityspoikkeamien seuraukset voivat olla vakavia. Erityisesti lasten vakavista lääkityspoikkeamista on saatavilla vähän tutkimustietoa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata vaaratapahtumien raportointijärjestelmään dokumentoitujen vaaratapahtumailmoitusten perusteella lasten lääkehoitoon liittyviä vakavia lääkityspoikkeamia sekä tunnistaa tapahtumiin myötävaikuttaneita tekijöitä. Poikkeamien ja myötävaikuttavien tekijöiden kautta pyrittiin ymmärtämään vakaviin lääkityspoikkeamiin johtavia prosesseja sekä tunnistamaan lääkehoitoprosessin riskialttiita vaiheita, joihin suojauksia tulisi kohdistaa.
Tutkimus toteutettiin retrospektiivisenä rekisteritutkimuksena hyödyntäen määrällisiä ja laadullisia analyysimenetelmiä. Tutkimuksen aineisto koostui HUSin lasten ja nuorten toimialalla raportoiduista vakavista lääke ja/tai nestehoitoon liittyvistä vaaratapahtumailmoituksista vuosilta 2014–2022. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä hyödynnettiin Reasonin inhimillisen erehdyksen teoriaa sekä teoriasta sovellettua SEIPS-mallia.
Tutkimusajanjaksona raportoiduista lääke ja/tai nestehoitoon liittyvistä vaaratapahtumailmoituksista (n=6471) 67 sisällytettiin tutkimukseen. Suurin osa vaaratapahtumista tapahtui potilaalle (77.6 %, n=52/67) ja 19.4 % (n=13/67) vaaratapahtumista johti vakaviin seurauksiin. Vaaratapahtumat olivat tapahtuneet yleisimmin lasten vuodeosastoilla (40.3 %, n=27/67) sekä vastasyntyneiden teho-osastoilla (31.3 %, n=21/67). Poikkeamien yhteydessä esiintyneet lääkkeet kuuluivat pääosin ATC-luokkiin B05 veren korvikkeet ja perfuusioliuokset (18.8 %, n=13/69), N02 analgeetit (17.4 %, n=12/69) sekä B01 antitromboottiset lääkeaineet (10.1 %, n=7/69). Yli puolet vaaratapahtumailmoituksista (58.0 %, n=40/69) oli yhteydessä suuren riskin lääkkeeseen. Ilmoituksista (n=67) tunnistettiin yhteensä 122 poikkeamaa ja 190 myötävaikuttavaa tekijää. Yli puolet ilmoituksista (58.2 %, n=39/67) sisälsi useamman kuin yhden poikkeaman. Suurin osa poikkeamista oli tapahtunut lääkkeen annostelussa (45.1 %, n=55/122) ja valmistelussa (17.2 %, n=21/122). Yleisimpiä poikkeaman tyyppejä olivat väärä annos (23.0 %, n=28/122), väärä konsentraatio tai vahvuus (22.1 %, n=27/122) sekä väärä infuusionopeus (9.8 %, n=12/122). Myötävaikuttavat tekijät liittyivät useimmiten yksilöihin (33.7 %, n=64/190), ympäristöön (24.7 %, n=47/190) ja tehtäviin (22.6 %, n=43/190).
Lasten vakavat lääkityspoikkeamat ovat usein seuraus monimutkaisista prosesseista sisältäen useita virheitä ja suojausten epäonnistumisia. Merkittävä osa tutkimuksessa tunnisteuista virheistä ja myötävaikuttavista tekijöistä liittyi yksilöihin, mikä korostaa ihmisten erehtyväisyyttä ja vaatii prosessien järjestelmälähtöistä tarkastelua sekä manuaalisten työvaiheiden ja yksilölähtöisten suojausten vähentämistä. Lasten lääkitysturvallisuudesta tarvitaan yhä enemmän kvalitatiivista tutkimustietoa, jolla voidaan mahdollistaa kokonaisvaltainen ymmärrys vakaviin lääkityspoikkeamiin johtavista prosesseista sekä niihin myötävaikuttavista tekijöistä, jotta prosessiin voidaan implementoida tehokkaita suojauksia lapsipotilaiden erityispiirteet huomioiden.Paediatric patients have been identified as a vulnerable patient group regarding medication safety. The occurrence of medication errors (MEs) in paediatrics is multiple compared to the adult population and the consequences of MEs may be severe. Yet, limited knowledge exists on severe MEs in paediatrics. The aim of the study was to describe characteristics and contributing factors of severe MEs in paediatric patients to understand the processes leading to these errors and to target risk management strategies to the high-risk stages of the medication management and use (MMU) process.
This study was conducted as a retrospective document analysis implementing quantitative and qualitative analysis methods. The study material consisted of self-reported medication safety incidents reported in the Department of Children and Adolescents of Helsinki University Hospital (HUS) in 2014–2022. A systems approach to medication safety risk management based on the Theory of Human Error and the Systems Engineering Initiative for Patient Safety (SEIPS) model were applied as a theoretical framework guiding the analysis.
From the incident reports reported during the study period (n=6,471) 67 were included in the study. Most incidents reached the patient (77.6 %, n=52/67) and 19.4 % (n=13/67) led to severe consequences. The most common error settings included paediatric wards (40.3 %, n=27/67) and neonatal intensive care wards (31.3 %, n=21/67). Therapy groups most frequently associated with incidents belonged to ATC classes B05 blood substitutes and perfusion solutions (18.8 %, n=13/69), N02 analgesics (17.4 %, n=12/69) and B01 antithrombotic agents (10.1 %, n=7/69). Over 50 % (58.0 %, n=40/69) of incident reports were associated with a high-alert medication. A total of 122 MEs and 190 contributing factors were identified in the incident reports (n=67). In 58.2 % of the cases (n=39) more than one error was present. Most of the errors occurred during administration (45.1 %, n=55/122) and drug preparation (17.2 %, n=21/122). The most common types of errors were wrong dose (23.0 %, n=28/122), wrong concentration or strength (22.1 %, n=27/122) and wrong infusion rate (9.8%, n=12/122). The contributing factors identified were mainly related to individuals (33.7 %, n=64/190), physical environment (24.7 %, n=47/190) and tasks (22.6 %, n=43/190).
Severe medication safety incidents were found to be associated with complex processes including multiple errors and failures of barriers to prevent the error from proceeding. Most factors contributing to severe MEs were related to individuals which emphasizes the fallibility of the human nature and requires the MMU process to be viewed through a systems approach reducing manual stages of the process. Further qualitative research is required to understand the relevance and processes of severe MEs in paediatrics to implement effective risk management actions tailored to the paediatric population