190942 research outputs found
Sort by
Kasvohermoärsytys sisäkorvaistutteen saaneilla otoskleroosipotilailla – elektrodiketjun lateraalisen tai perimodiolaarisen sijainnin vaikutus
No full textOtoskleroosi on yleisin etenevää konduktiivista kuulonalenemaa aiheuttava sairaus. Sen prevalenssi valkoihoisessa väestössä on noin 0,3-0,4% ja naisilla noin kaksinkertainen miehiin nähden (2:1). Sairaus alkaa tavallisesti 30-40 vuoden iässä ja etenee usein molemminpuoliseksi kuuloviaksi. Myös perimä vaikuttaa sairastumisriskiin. Edetessään sairaus saattaa vaurioittaa sisäkorvan rakenteita ja aiheuttaa lisäksi sensorineuraalista kuulonalenemaa. Hoitona käytetään tavallisesti jalustinkirurgista toimenpidettä (stapedotomia tai stapedektomia) tai kuulokojetta. Pitkälle edenneessä taudissa hoitovaihtoehtona on myös sisäkorvaistute. Sisäkorvaistutteen haittavaikutuksena saattaa kuitenkin ilmaantua kasvohermoärsytystä, johon voidaan vaikuttaa sisäkorvaistutteen säädöillä. Otoskleroosiin mahdollisesti liittyvä luun mikrorakenteen ja impedanssin muutos saattaa lisätä riskiä kasvohermoärsytyksen ilmaantumiselle.
Tämän tutkielman tavoitteena on tehdä kirjallisuuskatsaus otoskleroosiin ja sisäkorvaistutteeseen sekä selvittää retrospektiivisesti HUSin potilasaineistoon ja aiempiin alkuperäistutkimuksiin perustuen, onko sisäkorvaistutteen elektrodiketjun sijainnilla (lateraalinen vs. perimodiolaarinen) vaikutusta kasvohermoärsytyksen ilmaantuvuuteen potilailla, joilla on otoskleroosi. Tutkielman aineisto koostuu HUSissa vuosina 1994-2024 hoidossa olleista potilaista, joille on asennettu sisäkorvaistute otoskleroosista johtuvan kuulonaleneman takia (n=57). Näillä potilailla oli yhteensä 67 sisäkorvaistutetta, jotka oli asennettu vuosina 2004-2024. Potilaista 27 oli naisia ja 30 miehiä. Potilaiden ikä leikkaushetkellä oli keskimäärin 65-vuotta. Tutkielman aineistossa kasvohermoärsytyksen ilmaantuvuus lateraalisten elektrodiketjujen yhteydessä (33%) oli moninkertainen perimodiolaaristen elektrodiketjujen yhteydessä ilmaantuneeseen kasvohermoäraytykseen (5,4%) (OR 8,75, 95%:n LV 1,74-44,0). Ero on tilastollisesti merkitsevä (p=0,0085). Myös muissa aiheesta julkaistuissa alkuperäistutkimuksissa kasvohermoärsytyksen ilmaantuvuus otoskleroosipotilailla on ollut keskimäärin ja lähes poikkeuksetta moninkertainen lateraalisten elektrodiketjujen yhteydessä (ka. 27-34%) verrattuna perimodiolaarisiin elektrodiketjuihin (ka. 2,6-5,4%). Sisäkorvaistuteleikkausta suunniteltaessa tulisi kiinnittää huomiota elektrodiketjun mallin valintaan kasvohermoärsytyksen ehkäisemiseksi otoskleroosipotilailla
International guidelines on management of chronic non-cancer pain in older adults aged ≥ 65 years: a systematic review
No full textChronic non-cancer pain (CNCP) is a moderate or severe pain that is not caused by cancer and that persists for six months or more. It is a common condition with an increased prevalence in older adults and managed often in outpatient care requiring a combination of non-pharmacological and pharmacological treatment. The latter one poses many challenges due to specific characteristics of geriatric population such as age-related changes in pharmacodynamics and pharmacokinetics of drugs, relatively high prevalence of multimorbidity and polypharmacy. Other barriers to the management of chronic pain in this population include older patients’ wrong beliefs that pain is a normal part of ageing and susceptibility of older adults to adverse effects of analgesics and other drugs with analgesic properties. Due to under-representation of geriatric population in clinical trials, specialists with geriatric expertise involved in development of clinical guidelines on management of chronic pain in older adults do not have a sufficient amount of data to establish benefit-to-harm ratio when it comes to the pharmacological treatment.
The purpose of this study is to systematically examine existing evidence on the pharmacological treatment of chronic non-cancer pain in older adults aged ≥ 65 years in outpatient care and assess the quality of the evidence. The research method is a systematic review without meta-analysis. As for eligibility criteria, the study included articles published till October 2024 from inception, written in English with a target population of patients aged ≥ 65 years in outpatient care setting suffering from a chronic non-cancer pain. The study design of the included studies were systematic reviews with and without meta-analysis, scoping reviews, umbrella reviews and original articles.
As a result of the first screening process, no systematic review with or without meta-analysis, scoping review or umbrella review meeting the inclusion criteria was found. One original research article, a guideline by American Geriatrics Society, meeting the inclusion criteria was identified and accepted for further analysis. After the second screening, 17 reviews and commentaries were included to examine what kind of research evidence was included in the guidelines covering the treatment of CNCP in older adults aged ≥ 65 years during the last decade from January 2015 till the end of October of 2024.
The results of this study indicate that research evidence base on pharmacological recommendations concerning CNCP treatment in older adults aged ≥ 65 years is still scarce with no significant changes having occurred during the last decade after the last update of the guideline by American Geriatrics Society was conducted in 2009
Unravelling Nature’s Contributions to People in the Archipelago Sea with zoobenthic community data
No full textNature’s Contribution to People comprises the benefits and detriments gained by people from their associations with the rest of the living world. Macrozoobenthic communities play a key role in coastal ecosystem functioning and services, which are threatened by strong anthropogenic and climatic pressures in coastal areas. This study uses macrozoobenthic abundance data from 2013-2021 to assess structural and functional diversity patterns in the Archipelago Sea and examines how benthic biodiversity influences the potential for ecosystem service (ES) provisioning across the seascape. To do this, we identify and deduce the presence or absence of links between species and functional traits, diversity and service provision, such as food or energy. The results indicate that macrozoobenthic communities possess distinct diversity patterns from a taxonomic and functional diversity perspective in the different Archipelago Sea habitats, with infralittoral habitats (partially submerged, dominated by vegetation) showing higher functional diversity and ES potential compared to circalittoral habitats (fully submerged, animal-dominated). When considering sediment type, infralittoral coarse or rock sediments have stronger correlations with functional diversity and ES metrics, while circalittoral soft sediments show weaker correlations with these indices. Weak correlations between species diversity and functional diversity suggest that more species does not guarantee broader functional diversity, highlighting the importance of trait-based approaches in assessing ecosystem service provisioning. Geographical patterns show that the mid-archipelago acts as hotspot for taxonomic, functional and ES diversity metrics. By considering the links between diversity metrics and habitat types, management decisions can be more holistically informed and effects on the conservation of seascape diversity and nature delivery to benefits can be better understood. Future work should focus on further assessing the links between macrozoobenthic species explicitly to ecosystem service potential
Koiran sappirefluksi : Kirjallisuuskatsaus ja kuvaileva retrospektiivinen tutkimus
No full textSappirefluksilla, eli duodenogastrisella refluksilla, tarkoitetaan pohjukaissuolen sisällön kulkeutumista mahalaukkuun. Sappirefluksin on kuvattu aiheuttavan gastriittia, mahalaukun foveolaarista hyperplasiaa, dysplasiaa, limakalvon sileän lihaksen laajenemista ja polyyppeja sekä altistavan mahalaukun syövän esiasteiden kehittymiselle. Sairaus on tunnettu humaanilääketieteessä, ja aiheesta löytyy tutkimuksia myös koe-eläin koirilla, mutta lemmikkikoirilla sitä ei ole aiemmin tutkittu.
Sairaus voidaan jakaa etiologian perusteella primaariin ja sekundaariin sappirefluksiin. Primaarilla sappirefluksilla tarkoitetaan ilman altistavaa kirurgiaa esiintyvää pohjukaissuolen sisällön refluksoitumista mahalaukkuun. Sekundaariseksi sappirefluksia kutsutaan sen esiintyessä altistavan kirurgian eli sappirakon-, sappiteiden tai mahalaukun kirurgian seurauksena. Oireisto on epäspesifi ja vaihteleva, mutta ihmisillä yleisinä oireina pidetään muun muassa mahakipua, pahoinvointia, sappioksennusta, närästystä sekä ruokahalun heikkenemistä.
Tämän kuvailevan retrospektiivisen tutkimuksen tavoitteena oli selvittää koiran sappirefluksin esiintyvyyttä Helsingin yliopistollisen pieneläinsairaalan potilasmateriaalista aikavälillä 1.10.2014–1.10.2024 sekä kuvata potilaiden signalmentti, kliiniset oireet ja laboratoriomuutoksia. Hypoteesina oli, että lemmikkikoirilla esiintyisi primaaria ja sekundaaria sappirefluksia. Sappirefluksin esiintymistä arvioitiin potilaskohtaisesti gastroduodenoskopia-kuvatallenteista. Potilaista kerättävät tiedot listattiin Microsoft Excel -ohjelmistolla. Kvalitatiivisille tekijöille laskettiin prosenttiosuudet. Kvantitatiivisille arvoille määritettiin mediaani sekä vaihteluväli.
Sappirefluksin prevalenssiksi osoitettiin tässä tutkimuksessa 23 % (95/415). 33 %:lla (32/95) koirapotilaista sappineste oli lammikoitunutta ja 66 %:lla (63/95) limakalvoon takertunutta. Koirista 97 %:lla (92/95) sappirefluksi oli primaaria ja vain 3 %:lla (3/95) sappirefluksi katsottiin sekundaariseksi. Tutkimuksessa sappirefluksia esiintyi yleisimmin monirotuisilla, normaalikuntoluokkaisilla, intakteilla uroksilla, potilaiden mediaanipainon ollessa 10,5 kilogrammaa ja mediaani-iän ollessa 6,6 vuotta. Yleisimpiä oireita koirilla olivat oksentelu, maiskuttelu, laihtuminen, ruokahalun heikkeneminen, röyhtäily, ruohon syönti sekä huulten lipominen. Potilailla havaitut verinäytemuutokset olivat tyypillisiä maha-suolikanavan sairauksille.
Tutkimuksessa osoitettiin sappirefluksin esiintyvyys lemmikkikoirilla. Endoskopialöydösten perusteella fysiologista sappirefluksia ei voida erottaa kuitenkaan patologisesta ilman biopsianäytteissä havaittavia patologisia muutoksia. Diagnoosin luotettavuutta voitaisiin lisätä ottamalla mukaan muita tutkimusmenetelmiä sairauden osoittamiseksi. Yli puolella tutkimuksen potilaista refluksoitunut sappineste oli kuitenkin limakalvoon takertunutta, minkä on osoitettu ihmistutkimuksissa viittaavan vakavampaan patologiseen refluksiin. Tämän tutkimuksen perusteella koirapotilailla esiintyvä sappirefluksi oli yleisemmin primaaria kuin sekundaarista. Sairauden kliininen merkitys koirilla on vielä osittain epäselvä, minkä vuoksi aiheesta tarvitaan jatkotutkimuksia
Lämmön ja turvallisuuden tunteen mittaaminen lastensuojelun laitoshoidossa
No full textStrukturoitujen mittausvälineiden käyttämisellä ei sosiaalityön kontekstissa ole vakiintunutta asemaa, vaikka yhteiskunnassa merkittävästi viime vuosina lisääntynyt vaikuttavuuskeskustelu luokin tarvetta myös mittaamiselle sosiaalityössä. Mittareiden käyttöä vaikeuttaa kuitenkin puute sosiaalityöhön soveltuvista, kulttuurisesti adaptoiduista, suomenkielisistä mittausvälineistä.
Tämän tutkielman tavoitteena on kartoittaa aiemmasta tutkimuskirjallisuudesta kartoittavan kirjallisuuskatsauksen menetelmällä turvallisuuden ja luottamuksen tunteita mittaava mittausväline, joka soveltuisi käytettäväksi lastensuojelun laitoshoidon lyhyen aikavälin vaikuttavuutta arvioivassa tutkimuksessa. Kirjallisuuskatsauksen pohjalta tehdyn mittarin valinnan jälkeen mittari käännettiin ja kulttuurillisesti adaptoitiin suomalaiseen lastensuojelun kontekstiin soveltuvaksi Facit-menetelmää hyödyntäen. Tutkimuksen tuloksena esitellään Current Experiences of Warmth and Safeness Scale -mittarin suomenkielinen käännös, jonka soveltuvuutta suomalaiseen lastensuojelun laitoshoidon kontekstiin on arvioitu.
Tutkimuksen perusteella todetaan, että Facit-menetelmällä saavutettiin onnistunut käännös, jonka käyttämisen osana lastensuojelun sijaishuollon arkea tutkimukseen osallistuneet nuoret kokisivat mielekkäänä. Erityisesti käännösprosessin haasteena esille nousi nuorten ihmissuhteiden moninaisuus, mikä herätti paljon pohdintaa siitä, miten nuoria tulisi ohjeistaa mittauslomakkeen täyttämiseen, jotta saavutettuja mittaustuloksia voitaisiin pitää luotettavina
Amatoxiner i ätliga och giftiga svampar : En utforskning av förekomst hos arter och strukturer av basidiesvampar
No full textThis thesis assessed amatoxin presence and distribution in fruiting bodies and vegetative mycelium of various Basidiomycota species with the purpose of supporting risk assessment and food safety regulation. Amatoxins, the clinically most significant basidiomycete mycotoxins, are not currently regulated in authorized foods, but are considered in novel food assessment by both the European Food Safety Authority and the United States Food and Drug Administration. The study aimed to test three hypotheses: (1) Mycelium contains lower concentrations of amatoxins than fruiting bodies, (2) Amatoxins are present in non-harmful levels in non-toxic basidiomycetes and (3) Heat treatment lowers amatoxin levels in mycelium. Amatoxins were analyzed using reverse-phase ultra-performance liquid chromatography with diode array detection. Results supported the first hypothesis, with significantly higher amatoxin concentrations detected in Pleurotus ostreatus fruiting bodies compared to mycelia. The second hypothesis was also supported, with amatoxins detected in all analyzed samples at varying levels. The third hypothesis was partly supported, heat treatment reduced beta- and alpha-amanitin levels, but increased gamma-amanitin levels. The findings indicate a possible widespread, but non-harmful amatoxin presence in basidiomycetes, with geographical variation in amatoxin levels. The findings also support that mycelium is a safer material for food compared to fruiting bodies, and removal of water after pasteurizing reduces amatoxin levels. These outcomes contribute to improving risk assessment for fungal materials.Denna avhandling utvärderade förekomst och fördelning av amatoxiner i fruktkroppar och mycel hos olika arter av basidiesvampar med syftet att stödja riskbedömning av nya svampbaserade livsmedel. Amatoxiner är de kliniskt mest betydelsefulla mykotoxinerna i basidiesvampar, och beaktas vid bedömningen av nya livsmedel av både Europeiska myndigheten för livsmedelssäkerhet EFSA och USA:s livsmedels- och läkemedelsmyndighet FDA. Studien syftade till att testa tre hypoteser: (1) Mycel innehåller lägre halter av amatoxiner än fruktkroppar, (2) Amatoxiner förekommer i icke-skadliga nivåer i ätliga basidiesvampar, och (3) Värmebehandling sänker amatoxinnivåerna i mycel. Analyserna utfördes med omvänd-fas ultra-performance vätskekromatografi med diode array -detektion. Resultaten stödde den första hypotesen, där betydligt högre amatoxinkoncentrationer påvisades i fruktkroppar av Pleurotus ostreatus (ostronskivling) jämfört med mycel. Den andra hypotesen fick också stöd, då amatoxiner påträffades i alla analyserade prov, dock i varierande nivåer. Den tredje hypotesen fick delvis stöd, värmebehandling i vatten minskade nivåerna av beta- och alfa-amanitin. Resultaten indikerar en möjlig utbredd, men icke-skadlig, förekomst av amatoxiner i basidiesvampar, med geografiska variationer i halterna. Vidare indikerar resultaten att mycel är ett säkrare material för livsmedel jämfört med fruktkroppar, och att borttagning av vatten efter pastörisering minskar amatoxinnivåern. Dessa fynd bidrar till förbättrad riskbedömning av svampbaserade material
Translational insights into vascular endothelial growth factor B gene therapy
No full textCardiovascular diseases (CVDs) remain the leading cause of mortality worldwide, accounting for almost a third of all global deaths. Ischemic heart disease (IHD), and more specifically coronary artery disease (CAD) ranks as the most prevalent cause of death within CVDs. The damage induced by ischemia is irreversible since cardiomyocytes (CMCs) are terminally differentiated cells that are unable to regenerate the cardiac muscle. In preclinical experiments, the angiogenic abilities of vascular endothelial growth factors (VEGFs) have provided hope for revascularization of the ischemic myocardium. In my studies, I investigated the translational potential of vascular endothelial growth factor B (VEGF-B) in the heart with the aim of unveiling the detailed function and dynamics of its isoforms.
In the first and main study of my thesis, I investigated the translational potential of VEGF-B by utilizing mouse models with different forms of VEGF-B signaling, autocrine versus paracrine, and further investigated the mechanistic responses to different VEGF-B isoforms. My studies revealed that autocrine VEGF-B signaling induces pathological cardiac hypertrophy, whereas both my studies and previous findings have indicated that increased paracrine VEGF-B signaling induces a physiological-like cardiac hypertrophy. The autocrine signaling model of VEGF-B revealed cardiac septal defects of varying severity that were detrimental in some of the mice and in adult mice showed a pathological phenotype with left ventricular dysfunction. In-depth characterization of the different VEGF-B signaling models revealed a novel endothelial cell population that can be identified by expression of eight identity transcripts. This endocardial-derived endothelial cell population (VEGF-B-iECs) was induced in both autocrine and paracrine VEGF-B models. Within the paracrine model of VEGF-B expression, the VEGF-B-iECs spread in a gradient that showed highest localization in the immediate sub-endocardium fading towards the mid-myocardium and sub-epicardial regions, while in the autocrine model the VEGF-B-iECs localized strictly to the immediate sub-endocardium and failed to migrate along the coronary vessels in the myocardium. Closer examination of VEGF-B isoforms within the different signaling models revealed strict regulation of VEGF-B167 within endothelial cells (ECs) where it was not detectable at the protein level. However, within CMCs both VEGF-B isoforms were detectable, with consistently higher levels of VEGF-B186. AAV-mediated gene delivery of VEGF-B isoforms revealed their comparable ability to induce VEGF-B-iEC transcripts, EC proliferation, and cardiac hypertrophy. In-depth mechanistic cell studies suggested that the lower levels of VEGF-B167 in comparison to VEGF-B186 are due to active degradation of VEGF-B167 mediated by vascular endothelial growth factor 1 (VEGFR-1) binding.
In the second study of my thesis, I observed developmental induction of endocardium-derived vessels that perfuse the sub-endocardial myocardium in rodent models that had a consistent increase of paracrine VEGF-B signaling. I demonstrated the ability of the endocardial-derived vessels to perfuse the sub-endocardial myocardium using retrograde perfusion of the abdominal aorta with the DII dye after ligation of the coronary arteries. In addition, I observed improved cardiac function in AAV-VEGF-B treated mice upon induction of cardiac ischemia using left anterior descending (LAD) coronary artery ligation. The VEGF-B treated hearts showed an increase in EC proliferation within the immediate sub-endocardial myocardium.
In the third study of my thesis, I investigated the role of VEGF-B in cardiac aging. Analysis of aging mouse hearts, together with published data on aged human hearts and patients with cardiac hypertrophy, consistently showed reduced VEGF-B signalling. I used gene delivery to investigate whether VEGF-B can revert age-dependent cardiac pathologies. My findings revealed that VEGF-B gene therapy decreased cardiac fibrosis and prevented progression of age-related diastolic dysfunction. Furthermore, I found a rescue of aging-related left ventricular denervation in the hearts of AAV9-VEGF-B treated old mice which was associated with an increase in heart rate variability.
In conclusion, the findings from the studies performed in my thesis add significant new knowledge on the role of VEGF-B in the heart and further elaborate on the translational potential of VEGF-B in the treatment of cardiac ischemia.Sydän- ja verisuonisairaudet ovat edelleen maailmanlaajuisesti johtava kuolinsyy, vastaten lähes kolmasosasta kaikista maailmanlaajuisista kuolemista. Iskeeminen sydänsairaus ja erityisesti sepelvaltimotauti ovat yleisin yksittäinen kuolinsyy sydän- ja verisuonisairauksien joukossa. Iskemian aiheuttamat vauriot sydänlihaksessa ovat peruuttamattomia, koska sydänlihassolut ovat täysin erilaistuneita soluja, jotka eivät kykene uusiutumaan. Esikliinisissä kokeissa verisuonten endoteelikasvutekijöiden angiogeeniset ominaisuudet ovat herättäneet toiveita mahdollisuudesta kasvattaa sydänlihakseen uusia verisuonia. Tutkimuksissani olen selvittänyt mahdollisuutta käyttää verisuonien endoteelikasvutekijä B:tä (VEGF-B) sydämessä tähän tarkoitukseen, ja erityisesti sen eri isoformien toimintaa ja dynamiikkaa sydämessä.
Väitöskirjani ensimmäisessä ja keskeisessä osassa tutkin VEGF-B:n terapeuttista potentiaalia hyödyntämällä hiirimallia, jossa VEGF-B toimi joko autokriinisesti tai parakriinisesti. Lisäksi selvitin eri VEGF-B-isoformien aiheuttamia mekanistisia vasteita. Tulokseni osoittivat, että autokriininen VEGF-B-viestintä indusoi sydänlihaksessa patologista hypertrofiaa. Toisaalta sekä omat tutkimukseni että aikaisemmat julkaisut viittaavat siihen, että lisääntynyt parakriininen VEGF-B-viestintä saa aikaan fysiologisen hypertrofian kaltaisen sydänlihaksen kasvun. Autokriinisen viestinnän mallissa havaitsin sydämen väliseinässä vaihtelevanasteisia kehityshäiriöitä ja aikuisissa hiirissä kehittyi VEGF-B:n vaikutuksista patologinen fenotyyppi, johon liittyi vasemman kammion toimintahäiriö.
VEGF-B-mallien tarkempi tutkimus paljasti uuden endoteelisolupopulaation, jota karakterisoi kahdeksan tunnistegeenin ilmentyminen. Tämä endokardiumperäinen endoteelisolupopulaatio (VEGF-B-iEC) indusoitui kasvamaan sekä autokriinisessä että parakriinisessä VEGF-B-mallissa. Parakriinisessa mallissa VEGF-B-iEC-solut levisivät gradienttimaisesti koronaarisuonissa, eniten endokardiumin lähelle ja vähentyen kohti sydänlihaksen keskiosia ja epikardiumia. Autokriinisessa mallissa VEGF-B-iEC-solut puolestaan eivät levinneet sydänlihaksen verisuonia pitkin, jääden endokardiumin ympäristöön.
Tarkempi analyysi osoitti, ettei endoteelisolukko tuottanut VEGF-B167 proteiinia geenivektorista. Sen sijaan sydänlihassoluissa havaittiin molempia isoformeja, eniten VEGF-B186 proteiinia. Virusvektorin välityksellä toteutettu geeninsiirto sydänlihakseen osoitti, että molemmat VEGF-B-isoformit indusoivat VEGF-B-iEC-endoteelisolujen proliferaatiota ja sydänlihaksen hypertrofiaa. Mekanistiset analyysit soluviljelmissä viittasivat siihen, että VEGF-B167:n alempi taso johtuu proteiinin hajoituksesta VEGF-reseptori 1:stä riippuvalla mekanismilla.
Väitöskirjani toisessa osassa havaitsin, että lisääntynyt parakriininen VEGF-B-tuotanto jyrsijöiden sydänlihaksessa lisää endokardiumperäisten verisuonten kasvua, ja johtaa endokardiumin alaisen sydänlihaksen lisääntyneeseen verenvirtaukseen. Havaitsin tämän kun käytin veren virtausta vastaan suuntautuvaa väriaineperfusiota aortan kautta sepelvaltimoiden sulkemisen jälkeen. Havaitsin myös, että VEGF-B-geeniterapiaa saaneiden hiirten sydämen toiminta parani LAD-sepelvaltimon (LAD) sulkemisen aiheuttaman iskemian aikana. VEGF-B-hoidetut sydämet osoittivat lisääntynyttä endoteelisolujen kasvua erityisesti endokardiumin lähellä sijaitsevassa sydänlihaksessa.
Väitöskirjani kolmannessa osassa tutkimme VEGF-B:n roolia sydämen ikääntymisessä. Sekä ikääntyneiden hiirten sydämissä että julkaistuissa ihmisen ikääntymiseen ja sydänlihaksen hypertrofiaan liittyvissä aineistoissa havaitsimme johdonmukaisesti vähentynyttä VEGF-B-viestintää. Käytimme geeniterapiaa tutkiaksemme, voiko VEGF-B palauttaa iän myötä kehittyviä sydänmuutoksia. Tulokseni osoittivat, että VEGF-B-geeniterapia vähensi sydämen fibroosia ja esti diastolisen toimintahäiriön etenemistä. Lisäksi VEGF-B-hoito palautti iän myötä heikentynyttä vasemman kammion hermotusta, mikä liittyi lisääntyneeseen sykevälivaihteluun.
Yhteenvetona tutkimuksemme tulokset tuovat merkittävää uutta tietoa VEGF-B:n roolista sydämessä ja laajentavat ymmärrystä sen terapeuttisesta potentiaalista iskeemisen sydänlihaksen hoidossa
The Hidden Cost of Mental Illness : Psychiatric Comorbidities as Facilitators of Increased Economic Burden of Disease Among Chronic Patients
No full textChronic diseases pose a formidable public health challenge worldwide, incurring substantial economic costs to both individuals and health systems. Managing conditions like multiple sclerosis (MS) often requires long-term, intensive healthcare utilization. Psychiatric comorbidities (e.g., depression, anxiety) frequently accompany chronic illnesses and may silently inflate this burden by increasing non-essential or inefficient service use. This thesis examines how psychiatric comorbidities facilitate the economic burden of disease among chronic patients, focusing on people with MS (pwMS) as a case study and investigating whether co-occurring mental disorders facilitate higher healthcare utilization. The goal was to identify the hidden cost of mental illness in chronic care and highlight potential inefficiencies in resource allocation.
This thesis utilized a retrospective cohort of 962 pwMS diagnosed at Helsinki University Hospital (HUS) between 2009 and 2018, with neurological healthcare utilization tracked over a 5-year follow-up (up until 2023). Patients were categorized by psychiatric status: no psychiatric diagnosis (depression or anxiety) and subgroups for timing (pre-existing vs. post-MS onset). Count outcomes (remote contacts, outpatient contacts, inpatient episodes, emergency department [ED] contacts) were modeled with Negative Binomial regression models, while annual direct cost is analyzed using a generalized linear model (GLM). All models adjust for key covariates.
Across all service types, patients with depression or anxiety recorded higher use than those without. The excess use was most pronounced among those who developed psychiatric diagnoses after MS onset, who showed from 20 % up to 80 % higher rates of utilization depending on service type. The cost analysis mirrored these findings: annual direct medical spending was ~530 € higher per patient for post-MS psychiatric diagnoses and ~360 € higher for pre-MS diagnoses, translating into a sizable cumulative burden over the 5-year follow-up.
These findings highlight psychiatric comorbidities as under-recognized drivers of economic burden in chronic illness. From a health economics perspective, moral hazard and loss aversion may lead anxious or depressed patients to seek more care (often in suboptimal settings), while providers, acting as imperfect agents, may supply this demand despite limited benefit. The result is potential allocative inefficiency, resources expended without reasonable health gain, a “hidden cost” of mental illness. Thus, a ‘quality coefficient’ is introduced into the Grossman model of health capital. To address this, integrated care approaches are recommended. Better integration of mental and physical healthcare for chronic patients could reduce redundant or misdirected utilization, as evidenced by research showing integrated care can lower costs and improve outcomes. Ultimately, investing in mental health for chronic patients is not just a clinical necessity, it’s also a financial priority for sustainable healthcare systems. Future research should expand these analyses to other chronic conditions and assess the cost-effectiveness of integrated care in reducing the hidden financial burden of psychiatric comorbidities on healthcare use
Employee wellbeing : a computational review on the consequences of workplace automation
No full textThe integration of automation into workplaces presents complex implications for employee wellbeing. Drawing on the Job Demands-Resources (JD-R) model, this study reviews how automation-enabling technologies generate new job demands and resources across four dimensions of employee wellbeing: performance, physical wellbeing, mental wellbeing, and workplace relationships. Combining a computational literature review with qualitative content analysis, we identify and synthesize a multidisciplinary body of related literature. Our analysis reveals that automation disproportionately introduces new or intensified demands-particularly in performance, mental and relational dimensions-while resources tend to cluster around performance and physical wellbeing. Further, we show how these effects often spill across wellbeing dimensions, with technologies designed to improve efficiency often resulting in unintended cognitive, emotional, or social strain. Our synthesis extends the JD-R framework to better capture the distribution, alignment, and cross-domain effects of automation-induced changes in job characteristics, offering a structured agenda for future research and highlighting practical implications for human-centric technology design, organizational management, and employee support.Peer reviewe
Returning clinically actionable genomic results: Secondary findings in genetic diagnostics and genomic research
No full textGenomic research projects, biobanks and clinical genetic diagnostics generate vast amounts of health-related genomic results, which could be utilized in patient care or as preventive measures. This doctoral dissertation examines ethical, legal and medical aspects related to informing clinically actionable genomic results, including secondary findings (SF), to patients and study participants. Globally, there are initiatives aiming to develop a gateway for communicating all relevant genomic results into healthcare, while in some genetic diagnostics companies, this has already been integrated into standard operations.
In Study I, we surveyed European biobanks’ perceptions of legislation and other regulatory requirements for returning individual genomic results. In Study II, we examined biobank policies, practices, and experiences regarding the sharing of results. Study III was an exploratory study where the experiences of genetics-affiliated professionals receiving a hard drive containing their personal whole-genome sequencing (WGS) data were investigated. In Study IV, we studied patients’ and their families’ opt-in decisions regarding secondary findings during diagnostic whole-exome sequencing (WES) in an international laboratory.
Overall, the growing interest towards returning actionable results from genomic research and clinical diagnostics to study participants and patients, and on the other hand, variability in related policies and practices, creates a need to further develop ethical guidelines and improve practices.Genomitutkimushankkeet, biopankit ja kliinisen genetiikan laboratoriot tuottavat suuria määriä terveyteen liittyvää genomitietoa, jota voitaisiin hyödyntää potilaiden hoidossa tai osana ennakoivaa terveydenhuoltoa. Tämä väitöskirja käsittelee eettisiä, lainsäädännöllisiä ja lääketieteellisiä näkökulmia liittyen kliinisesti merkittävien genomitulosten, mukaan luettuna sivulöydösten (secondary findings, SF), informoimiseen potilaille ja tutkimuksen osallistujille. Useat kansainväliset aloitteet pyrkivät kehittämään toimintamalleja, joilla genomitutkimuksesta kertyviä tuloksia voitaisiin yhdistää osaksi terveydenhuoltoa. Toisaalta joissakin kliinisen genetiikan diagnostiikkayrityksissä tämä on jo sisällytetty vakiintuneisiin käytäntöihin.
Ensimmäisessä osatutkimuksessa selvitimme eurooppalaisten biopankkien edustajien käsityksiä yksilöllisten genomitulosten informointiin liittyvästä lainsäädännöstä ja muusta sääntelystä. Toisessa osatutkimuksessa kartoitimme biopankkien periaatteita, toimintatapoja ja kokemuksia genomitulosten informoimisesta näytteenantajille. Kolmannessa osatutkimuksessa tarkastelimme genetiikan alan asiantuntijoiden kokemuksia heidän saadessaan käyttöönsä kovalevyllä oman kokogenomisekvensointidatansa (WGS). Neljännessä osatutkimuksessa tutkimme kansainvälisen genetiikan diagnostiikkalaboratorion potilaiden ja heidän perheidensä tekemiä suostumusvalintoja geneettisten sivulöydösten vastaanottamisesta diagnostisen kokoeksomisekvensoinnin (WES) yhteydessä.
Kasvava kiinnostus genomitutkimuksen tulosten informoimiseen tutkimuksen osallistujille ja potilaille, sekä toisaalta niihin liittyvien periaatteiden ja käytäntöjen epäyhteneväisyys, luovat tarpeen eettisen ohjeistuksen kehittämiselle ja toimintamallien parantamiselle